Mä alan jo kohta hermostuu siihen, että joka ainoan vapaa päivän aamuna herään siihen, että soitetaan töitä. Ihanku olis ainut ihminen maapallolla, joka tekis duunii. Lomaileeko kaikki muut nyt sitte hyvin menestyksekkäästi vai? Maanantaina jaksoin jopa vastata ja sain aika hyvin kalenterin täyteen hommia, eli ne jotka pyysinki. Mut sitten kun se pirteä pirkko liversi kaikkee ylimääräistä roppakaupalla tulemaan, mua alko ahistaa. Tänään en jaksanut edes vastata vaan käänsin kylkee.
Voisin mä olla 24/7 duunissa, jos vaan haluaisin. Ja olen joskus ollutkin. Mut mulle ei oo enää vähään aikaan työnteko ollu elämän keskipiste, eikä edes siitä saatava korvaus. Mua kun ei pysty vieläkään ostamaan. Jonkinlainen korvaus menetetystä vapaa-ajasta on paikallaan, mut muuta tai liikoja ei tarvii tarjota, ei kiinnosta.
Ei mua kyllä kiinnosta sen paremmin ihmissuhteetkaan. Ei niinqu edelleenkään ahista, vaikkei vakavaa seurustelusuhetta näy mailla halmeilla. Kaverisuhteetkin on rapissut hyvin menestyksekkäästi siihen minimiin, josta en sitten enää luovukaan. Noi tuntee mut sen verran hyvin, ettei niitä haittaa vaikken päivystelekään niitten elämää kovinkaan aktiivisesti. Kunhan osaavat olla tuppaamatta pyytämättä nenäänsä mun elämään – ja nehän osaa. Mullon aika terävä kieli, kun hermostun… Ei mua yksinolo ahista, siihen tottuu helpolla, kun vaan asenne on kohillaan.
Ni mikä pitäis olla sitten se elämän keskipiste? Pitääkö sellanen välttämättä olla? Ja jos, miksi?
Tosta tulee nyt sellanen kuva, että akka olis masentunut, turhautunut ja välinpitämätön. Muah! En oo muuten koskaan varmaan ollut yhtä onnellinen, kuin olen nyt. Mullon vapaus ja vapaus on tärkeintä. Hittooko sitä esittää elämässään kaikkee toissijaista ja riippuu siinä kiinni. Jos joku asia alkaakin kiinnostamaan normaalia uteliaisuutta enemmän niin fine. Jos ei, no worries. Miksiköhän ylipäätään tällasta asiaa alkaa edes funtsii.
Mä oon keskipisteetön, päämäärätön ja vapaa. Haahuilu kunniaan!