Nautiskelin taas tänää kupillisen kahvia ja voisilmäpullan ihan hyvällä omalla tunnolla. En jaksa miettiä läskejäni tai niiden olemattomuutta, jos mun tekee mieli pullaa ja kahvia ni mähän otan. Tuli oltua yksin kahvilassa täl kertaa, eikä joutunu edes yhdenkään liian innokkaan lähentymäksi. Porukkaa on hauska seurata, siin oli yksi eläkeläispariskunta lapsenlapsen kanssa ja se pappa oli niin söde, kun tyttö oli kietonu sen niin selvästi pikkurillinsä ympärille. Se huomas mun katseen ja varmaan ilmeestäki huomas, mitä mietin.
Pois tullessa jäin taas kyyläämään sitä yhtä hametta liikkeen ikkunassa. Mun tytär kielsi paniikissa viimeksi mua ostamasta sitä, kun mä näyttäisin kuulemma ihan somalilta siinä. Ihonväri ei kyl oikeen täsmää, eikä toi likka varmaan snaijaa kunnolla hippien päälle – ilmeisesti mä oon liian sovinnollisesti pukeutunu nykyään. Pitääpä opettaa sille lisää hipeistä, musaahan se on jo pienen ikänsä joutunu kuulemaan…
Enivei, asiana oli hyvästit. Jänniä tilanteita on tässä käynnissä. Mä en oo koskaan ajatellu aktiivisesti, miten erilailla ihmiset suhtautuu hyvästeihin ja miten erilailla niitä tehdään. Ja sitä, mikä niiden takana on. Mua nyt ei yleensä kiinnostakaan, jos on förbi, ni on ei siinä tarvii liikoja enää miettiä. Jäin hölmistyneenä kattomaan kahta viestiä tänää kahden tunnin välein. Toisessa luvattiin selventää paria mun kysymystä ja kahden tunnin päästä sanottiin, ettei voi mun kanssa enää olla yhteydessä, hyvästi. WTF? Miten usein ja äkkii noil ihmisillä muuttuu mieli? Mulla on tapana varottaa aika monta kertaa asioista. Jos mulla tuntuu menevän pinna, mä yleensä varotan siitä etukäteen, et nyt kannattais pikkuhiljaa lopetella, ettei tuu [B]sulle[/B] paha mieli. Tai jos oon johonkin lähdössä, sanon siitäkin etukäteen.
Joo. Wat evö. Mua vaan pikkaisen alko huvittaa se selitys, miksi mulle pitää yhtäkkiä kääntää selkä. Uskokoon, ken haluaa – mä en ainakaan usko. Olis nyt ollu suoraselkänen ja sanonut, ettei avokki oikein tykkää, kun me jutellaan vähän liiankin intiimejä. Itehän se alotti. Toinen keissi sitten taas roikkuu kun terrieri lahkeessa kiinni, eikä suostu ottamaan sanaa vastaan. Hyvästit mun tavalla ei taida mennä oikein perille joo.
Luuleeko ihmiset muutenki, et jokin olis muka pysyvää? Sehän on aivan järjetön harha, kaikkihan muuttuu, elää ja uudistuu koko ajan. Minkä takia sitten vois luulla, että ihmiset pysyy aina vaan, varsinkin muuttumatta? Itse asiassa liian stabiili elämä ilman mitään käänteitä on varmaan kuolettavan tylsää. Onko se muka tavottelemisen arvostakaan?
[I]If life was easy, where would all the adventures be?[/I]