Mullon ollut jo melkein viikon kurkku arkana. Se ei oo suoranaisesti kipeä, mutta ihan oudon tuntunen. Välillä lähtee ääni ja välillä tuntuu, kuin pölypallo kasvais tossa keskellä.
Mä sitten päästin ajatukseni vapaalle assosiaatiolle tossa äsken tiskatessa (kuka mulle sanoi, että tiskaaminen on terapeuttista?). Heti nousi ajatus, että mun pitäisi sanoa jotain. Siis oikeasti jolle kulle. Eikä mitään läppää tai puujalkavitsejä, kuten normaalisti, vaan asiaa. Mitä asiaa ja kenelle, ei mitään tietoo eikä havaintoa. Sen kun mä snaijasin, kurkusta kuulu yhtäkkiä sellainen ihme korina ja tuntu kun joku olis lievästi kuristanu. WTF? Meinaako se, että asia on paha ja elämää suurempi vai meinaako se, että pidä nyt akka välillä edes leipäläpes ummessa, ei sun juttuja kuitenkaan kukaan snaijaa?
No mist minä sen tiedän! Minähän tiskasin.
Seuraavaksi alkoi päässä soimaan Pasi Kauniston Sanat eivät riitä kertomaan. Junioreiden ei tarvii vaivata päätä em. kappaleella, se on mummokalsaristen biisejä. Mut joo – siinä kun mä mielessäni kuuntelin biisiä ja leikisti hoilasin (tällä äänellä ja kurkun kunnolla ei viittinyt alkaa oikeesti) tajusin, että biisissähän on munaa. Kun tuskin niitä sanoja tarvitaan. Tai emmä tiijä.
No sitten mä kelasin, että se mun pitää ainakin sanoa, että tulen muuttoavuksi loppukuusta. Vaikka mua ei olla (erikseen) pyydetty. Koska henkilö ei ole ollut muakaan muuttamassa. So? Ei kuule vähääkää kiinnosta, ei tää oo vaihtokauppaa kuitenkaan, vaikka jotkut gurut yrittää niin esittääkin. Se antaa, kenellä on enemmän rahkeita ja se ottaa, joka enemmän tarvitsee. Ne roolit ei välttis koskaan elämässä muutu, mut onhan noita seuraaviakin. Nou hätä, eikä meillä lasketa.
Sitten tää järjetön ajatusjuoksu lipes jo leipomisen puolelle. Miten se sanominen tai sanomatta jättäminen liittyy leipomiseen, jää hämärän peittoon. Kai mä kelasin, että kuulin tuossa yksi päivä eräältä tyypiltä sen himoitsevan itse tehtyjä tuoreita sämpylöitä. Mukku ne on niin vaivalloisia sen itse kuitenkin tehdä. Jotenkin mulle tuli tosta sanojen riittämättömyydestä mieleen, että sämpylä ajaa ihan saman asian. Jos niistä tekis vaikka sydämen muotoisia tai jotain, snaijaiskohan se sen, etten mä leivo todellakaan huvikseni enkä mielellään. Mut onhan ne ite tehdyt sämpyt sikahyviä, onhan?
Jepu. Sain mä sitten tiskattua ja laskettua kaikki lusikat ja veitset, joita siin tiskissä oli – mut se on jo toinen juttu se 😉