Mielenkiintoinen kohtaaminen taas rationaalisen ja tuulitukka -ajattelutavan välillä. Siit mä pidän, et joku muukin keskittyy sanoihin ja makustelee ne perinpohjin, mut joskus mun on aika vaikee selostaa se ajatus omien sanojen takana. Kun se ei ole niin yksiselitteinen ja ite kerkeen ajattelee sitä yhtä asiaa käsitellessäni aika monta muutakin asiaa – jotka tietenki valkenee vaan mulle, ko kellään muullahan ei oo mun historiaa tai kokemuksia. Eikä mulla muiden. Jotkut osaa vaan niin vietävän hyvin keskittyy yhteen asiaan kerrallaan.
Mä käytän liikaa kuulemma lausetta "Toivon niin". Hmh. Sanakirjan mukaan toivoa = [I]odottaa positiivisesti jonkin asian toteutumista; haluta jonkin toteutuvan[/I]. Josta määritelmästä mulle pomppaa toi "positiivisesti" varsinkin esiin, "haluta" taas on tässä kohtaa väärin ilmaistu. Mulle annettiin vaihtoehtoja: miksen mä vois ihan hyvin vaikka tosiaan haluta, olettaa/luulla, uskoa, luottaa tai jopa tietää jonkun asian tapahtuvan tai olevan totta. Ei, ei, ei, ei. Mikään noista ei voi päteä missään tällaisessa ihmissuhteessa (mistä tässä nyt siis jeesustelen, ainoastaan tästä ihmissuhteesta).
– Haluta voi vaikka mitä, jos on haluihin taipuvainen. Mä en oo. Mä olen, en halua tai epäröi. Mä en oo halunnut pitkään aikaan enää mitään, enkä meinaa muuttaa olotilaani mihinkään.
– Olettaminen/luuleminen on helvetin vaarallista. En meinaa luulla enkä varsinkaan olettaa yhtään mitään. Jos ei asioita suoraan voi ilmaista, en ala edes arvailemaan. Mielikuvitusta kyllä riittäis siihenki, mut mähän en alkanut leikkimään.
– Usko ja luotto menee samaan kategoriaan. Joo-o. Ei tarvii varmaan kauheen kauaa kenenkään elää, kun tietää ettei kummallakaan tee yhtään mitään, ennen kuin tieto on vahvistunut. Josta päädytään
– tietoon. Tieto on pakko olla faktaa. Ja faktahan on muuttumaton? Siihen jos heijastaa, pitää mun päätellä, että tiedän ainoastaan sen, ettei mikään oo muuttumatonta. Faktaa ei tällaisessa abstraktissa asiassa ole.
Jäljelle jää se toivo. Toivoa voi, maailma ei murene eikä edes muutu, mikäli toive ei toteudukaan. Tai jos toteutuu – onhan se positiivista ja haluttua sinänsä, muttei missään nimessä ehdoton pakko. Mullei oo tapana laitella kenellekään mitään ehtoja millekään. Jokainen saa ihan ite edelleenkin pyyhkii. Oma valinta ja silleen. Sehän se taitaa eniten hämätäkin, etten millään ohjaa tai ota liiemmin kantaa asioihin, jotka ei oo mun. Vaikka mä välillä huomaan sen yrittävän sitäki – joskus erittäin fiksusti ja taitavastikin. Mut se ei taida sitä tajuta, että mä huomaan sen. Eikä se ainakaan ole vielä snaijannut toivoa.
Tällasii sitte tulee yllättäen nurkan takaa vastaan. Vaikka edellisessä pidemmässä keskustelussa luovittiin sujuvasti paranormaaleista asioista rinnakkaistodellisuuksiin hyvin kirkkain visioin ja loogisin jatkumoin. Ni sitte se voi olla yksi sana ja pääsee taas yllättämään mut.
On se kuitenkin ihanaa. Mikään ei vois nimittäin olla enemmän boring, kuin yllätyksettömyys ja tyhmyys. 🙂