Mä huomasin viikonloppuna jo, et oon hippasen vaarallisilla vesillä. Sanoin mä sen ääneenki. Mut minkäs sille tekee, jos joku juttu on toisen mielestä ihan normisettii, mut mä tunnen itteni niin hyvin, et normisetti repeää käsiin. Tai ainakin yritys on siihen suuntaan jossain vaiheessa kova. Riippuu mist roikkuu…
Yritin jo tosiaan viritellä viikonloppuna jonkinlaista ihmeellistä epämukavuutta tulevaa yksinoloa kohtaan. Häh, minä??! Ei helvetti. Siin meni joku kolme päivää, kun sain itteni jonkin verran takas raiteilleen ja uskomaan, et ei kannata ruveta yhtään keulimaan. Luonteenomaisesti vedin pienet ärinäshowt vielä päälle, jotta tekisin mielentilan muutoksen itelleni helpommaksi. Mukku se ei kai pelaa samaa peliä, perkele sentään, ei saa edes flaidista aikaiseksi. Pyytää anteeksi vielä multa, vaikka mä olin se ahdasmielinen ja armoton. Grr.
No sit mä havahduin tänään, että mietin ruokalistaa viikonloppua varten. Ihan jees, pitäähän sitä nyt kuitenki syödä, mitä sitte. Mut siinä vaiheessa, kun aloin miettimään [B]leipomista[/B] meinasi paskat tulla housuun. MITÄÄH? Minä, leipoa — ja jonkun muun takia/jollekin muulle? Älä nyt unta nää! Ja silti näin. Jopa suolaisista ja makeista leipomisista yhtäaikaa. Heti perään tuli mieleeni, että mä pesen sen vaatteita. Sen. Vaatteita. Omassa kodissani.
Ei oo vaikeeta arvata, että pieni paniikki iski. Ei, ei, ei, ei, ei. Ei tässä näin pitänyt kuitenkaan käydä! Mitä hittoo, kyllähän sitä voi viihtyä ja kädestä pidellä sujuvasti kiinni, mut joku raja pitää näihin fantasioihin kyllä tulla. Ihanku ei olis kokenut jo – kaiken, niin pitääkö sitä muka uudelleen alottaa? Siit oo koskaan mitään hyvää seurannu. No ainakaan pidemmän päälle. Mullon tapana oppia virheistäni, enkä mitenkää kernaasti tee niitä uudelleen.
Okei. Jää nyt sitte nähtäväksi saanko tän mielenhäiriön ilman fyysisiä korjausliikkeitä sujuvasti selväksi vai lähteekö mopo käsistä. Ainakin ajankohta kaikelle keulimiselle olis mitä parhain.
DOH!