Vähän kaikkea siltä väliltä

Minun ajatukseni eivät juokse tai lennä. Ne pärskähtelevät ympäriinsä parvina lentokaloja. Omia kokemuksia, harrastuksia, mielenkiinnonkohteita, runoutta.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on tunto.

Miltä näyttää masentunut?  1

Viikkokaupalla jatkuvaa epätoivoa. Uupumusta. Kykenemättömyyttä rentoutumaan. Hukuttavaa surumielisyyttä. Vaikeutta päättää, lähteäkö kävelylle. Vaikea sietää kivojakin työkavereita. En jaksa enää käyttää tekstiviesteissä hymiöitä. Niiden kirjoittaminen tuntuu liian työläältä.

Masennus.

Kun saan itseni liikkeelle, puen päälleni itselleni mieluisat, siistit vaatteet, katson että hiukset ovat puhtaat. Toisin kuin luullaan, masentuneet pitävät usein kiinni ulkonäönsä siisteydestä. Vasta sitten kun he ovat jo vajonneet suohon päälakea myöten, siistiä vaatetusta, puhtaita hiuksia ja esimerkiksi meikkaamista ei jakseta enää pitää yllä.

Katson peiliin. Uupunut olemus, surumieliset mutta kirkkaat silmät. Ryhdistäydyn, ryhti pitenee parilla sentillä.

"Jaksat toimia. Mene ulos. Ota roskapussi."

Annan itselleni lyhyitä käskyjä kuin ruostuneelle robotille. Käsi nappaa roskapussin, sammutan eteisen valon ja suljen oven takanani. Siirryn pihalle. Kävelen varovasti liukkauden takia. Kenkien alla on harmaata jäätä, jolle on ripoteltu sepeliä. Sekin näyttää pääosin harmaalta. Tihuttaa vettä, paljastuneen asfaltin syleilyssä on tummia vesilätäköitä. Avaan roskakatoksen oven, heitän roskapussin roskikseen. Olo tuntuu hetken huojentuneelta.

"Hyvä. Sait vietyä roskat."

Kehun itseäni. Edes jotain sain tehtyä. Maailma näyttää uskomattoman rumalta ja ankealta. Vedän syvään henkeä ja keskityn kävelemään bussipysäkille. Koirankakkaa näkyy siellä täällä lumihangella. Henkistä paskaa olenkin jo kurkkua myöten täynnä.

Kävelen kohti pysäkkiä. Mietin, mitä minua vilkaissut eläkeläinen oikein näki. Ihmisen, varjon vai jotain muuta? Jos olo on todella kurja, tunnen muuttuvani näkymättömäksi. Hymyilen pysäkkiä vartioivalle puulle. Se ei arvostele. Se ottaa vastaan sellaisenaan.

Puut eivät arvostele
Puut eivät arvostele

Toivon suomalaisittain bussissa, ettei kukaan istuisi viereeni. Silloin kun en ole masentunut, ei viereeni istumisella ole erityisen suurta merkitystä. (Joskus saatan jopa keskustella jonkun kanssa hyvin epäsuomalaisesti.)

Pienet asiat ärsyttävät tavallista enemmän. Lapsen venkoilu rattaissa, kitinä. Puhelua kovaan ääneen puhuva naishenkilö, kuljettajan radiosta kuuluva popkappale. Etenkin ihmiset, jotka täydessä bussissa istuvat käytävänpuoleisella penkillä, jotta heidän laukkunsa tai reppunsa näkisi ulos ikkunapaikalta. Pyöräytän silmiäni, yritän keskittyä maisemaan, löytää siitä tarttumapintaa.

Mietin kuinka paljon bakteereita bussin metallitangoissa on. Tartun tankoon joko ylhäältä tai hansikkain. Tiedän olevani bakteerifoobikko, sen käsidesikin repussani kertoo. Ovenkahvat, pankkiautomaatit, tuolit. Kaikissa tarttumapinnoissa on likaa. Masentuneena huolestuttavat ajatukset paisuvat valtaviksi ja ahdistus valtaa mielen.

Tapaan ystävän rautatieasemalla. Jännitän huuleni hymyyn. Minua ei hymyilytä. Yritän rentoutua. Menemme syömään. Yritän olla ahdistumatta. Tilaamme. Tunnen syyllisyyttä siitä että olen ravintolassa. Siitä, että en tilannutkaan jotain terveellistä vaikka en ravintolassa usein käykään. Siitä, että olen masentunut enkä hyvillä energioilla, vaikkei minun tarvitsekaan näytellä lähimmille ystävilleni vointini todellista laitaa.

"Näytät vähän väsyneeltä. Saitko nukuttua?" ystäväni kysyy. Myönnän, että oli vaikeaa saada unta, uni oli repaleista eikä sitä kertynyt tarpeeksi. Yritän silti pitää jonkinlaisesta unirytmistä kiinni. Yritän kysellä hänen kuulumisiaan, vaikka sisälläni irvistävää masennuksen peikkoa ei kiinnosta. Keskustelu siirtyy ruoan vähetessä iloisempiin asioihin. Nauran ja vitsailen. Välillä on jopa ihan hauskaa. Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää.

"Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää."
"Jälkiruoan kanssa otan kahvia, se virkistää."

Käymme kirjastossa pyörähtämässä. Siellä on joitakin kiinnostavia teoksia, mutta minun on hyvin vaikea päättää minkä lainaisin. Pari kiinnostaisi erityisesti, mutta niitä ei saa uusia. Päätän etten lainaa mitään. Masentuneena lukemisessa voi kestää kauankin aikaa, joskus taas ei saa luettua ollenkaan.

Kotona istun tietokoneelle. Puhelin soi, äiti soittaa. Hän sanoo, että kuulostan vähän alakuloiselta. Myönnän asian, jotenkin silti nolottaa. Mietin miksi. Ehkä meillä on tarve pitää kulisseja yllä, aivan kuten loukkaantuneet eläimet pyrkivät salaamaan loukkaantumisensa, etteivät joudu petojen suihin. Pakko salata, jotta ei tule syödyksi. Myönnän olevani masentunut ja huomaan lisääväni melkein samaan hengenvetoon, että kyllä tämä vielä tästä. Pakko lisätä jotain, toista piristääkseen. Lupaamme soitella parin päivän päästä.

Masentunut ihminen osaa kyllä hyvin näytellä olevansa kunnossa. Sama koskee myös muita mielen ongelmia, syömishäiriötä ja ahdistuneisuushäiriötä. Oppii piilottamaan itsensä ympäristön paineissa, vaikka joskus tarve piilottaa heikkoudet onkin vain omassa mielessä. Ehkä pitäisi avautua enemmän jatkossa. Aina ei tarvitse olla huulta heittävä, energiaa pursuava kaverilauman ilopilleri, kun ei se elämäkään ole aina tasaista.


Kuti-kuti-kuu eli atoopikon talvi

Ihoa kiristää, ihoa kutittaa. Se punoittaa, hilseilee ja on täynnä punaisia pieniä näppylöitä. Rasvaan päivittäin, kosteutan, vältän uimahalleja vaikka uimisesta pidänkin. Talvi tuntuu atoopikon iholla.

Atooppinen iho ei pidä normaalin ihon tavoin kosteutta ja rasvaa sisällään, ja monet kemikaalit ärsyttävät ihoa. Uimaveden kloori, hiki, karkea vaatemateriaali ja kuiva sekä kylmä ilma pahentavat oireilua.

Talvella käsivarsieni iho on suurelta osin karkean ihottuman peitossa, jota kutsun lempinimellä hiekkapaperi. Joillain alueilla ihottumaa ei ole, mutta kuiva iho kyllä on, ja kutisee uutterasti. Yritän olla raapimatta, mutta aina ei muista. Kylmäpuristettu kookosöljy auttaa jonkin verran, samoin suolasaippuointi ja leivinsoodasta ja öljystä tehty tahna.

Atooppinen iho muistuttaa yleensä olemassaolostaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti kutinan tai ihottuman muodossa. Sen kanssa pystyy kuitenkin aika hyvin luovimaan. Pesulla voi käydä niin kuin hyvältä tuntuu, mutta perusvoidepurkki kuuluu atoopikon kylpyhuoneen vakiovarusteisiin ja sitä on myös syytä käyttää ahkerasti. Liikuntaa voi aivan hyvin atoopikkokin harrastaa, hiki on kuitenkin viisasta huuhdella nopealla suihkulla pois välittömästi liikunnan jälkeen. Pehmeä puuvilla ja muut hellävaraiset luonnonkuidut ovat atooppisen ihon ystäviä. (lähde: Atopialiitto)
Talvi on visuaalisesti kivaa aikaa, ja on se mukavaa ettei lumi sula, mutta kylmä ja kuiva ilmanala tekee kirjaimellisesti hallaa iholleni. Suomalaisista noin joka viidennellä on atooppinen iho. Jos kuulut meihin, niin osanottoni. Haaveilen etenkin talvisin lämpöisistä etelänlomista, ei pelkästään kylmyyden vuoksi vaan myös siksi, että valohoito auttaa. Kesällä käsivarsieni ihottuma rauhottuu melko hyvin eikä iho punoita enää niin pahasti.

Olisi kyllä siistiä (ja melkoisen epätodennäköistä) jos reilu miljoona suomalaista pääsisi talvikautena muutamaksi viikoksi aurinkolomalle ihoaan parantelemaan. Hei Kela, miten ois?

Italian auringon alla voisi skootterin kyydissä karistaa kutinan kyydistään
Italian auringon alla voisi skootterin kyydissä karistaa kutinan kyydistään