Ehdin juuri ja juuri kauppaan ja suoritan ostoksiani hätiköiden. Muistelen huomista ohjelmaa: tee sosekeittoa, siispä osta myös sipulia purjoa ja perunoita. Nappaan muhkean, vehreän jättipurjon kainalooni ja hiihdän ostoksineni kassalle. Kuulutus kertoo, että liike on suljettu: ladon ämpärikaupalla paniikissa valikoimiani vihanneksi hihnalle, mutta unohdan ostaa muovipussin.
Kekseliäästi ängen sekä purjon että ostamani kurkun käsilaukkuni sivutaskuihin. Muut roippeet pakkaan läpinäkyviin pikkumuovipusseihin. Metrossa saan muutaman oudon katseen, koska purjo sojottaa epämääräisesti laukustani, jääden herkästi lepattamaan kasvojeni suojaksi. Kuvittelen olevani viidakossa.
Metroaseman oven edessä on poliisi auto: kummallista. Kipaisen katsomaan bussini aikataulut, mutta palaan sisälle, jottei purjoni palellu; ruukkusalaatti on myös valittetavan herkkä kylmyydelle.
Poikaystäväni soittaa. Kerron hänelle purjostani. Miehelle ominaiseen tapaan hän heittää jonkin villin, holtittoman läpän ”kovasta, mahtipontisesta purjostani”, johon vastaan varsin reippaaseen ääneen itsekseni hekotellen, että ”onhan tää aika iso, jopa kiihottavan kova ja mahtava purjo”.
Samanaikaisesti käännähdän matkatakseni kohti bussipysäkkiäni (näin bussin saapuvan) ja huomaan edessäni seisovan kahden poliisisedän katsovan purjoani oudosti. Jähmetyn. Sedät tuijottavat purjoani, sitten minua.
Sanon poikaystävälleni rauhalliseen sävyyn ”mun bussi tuli” ja lyön puhelun poikki. Poliisit jatkavat matkaansa, mutta kurkkivat olan yli kummasti. Tilanteessa on outo, elokuvamainen jännite, joka laukeaa vasta kun kirmaan ripeästi bussiini.
Ovella kuski naurahtaa ja huikkaa iloisesti ”kiva purjo!”.