Viime viikolla (17.10.) vietettiin jälleen asunnottomien yötä. Luulisi, että hyvinvointivaltiossa koti olisi kaikille perusoikeus, mutta silti edelleen Suomessa on tilastojen mukaan tuhansia asunnottomia. Pelkästään nuoria asunnottomia on 1400 ja heistä pitkäaikaisasunnottomia on 300. Todellisuudessa tilanne on varmasti vielä pahempi.
Syitä asunnottomuuteen on monia, taustalla voi olla päihde-, mielenterveys- ja muita ongelmia, mutta yleensä kysymys on myös köyhyydestä. Varsinkin suurimmissa kaupungeissa kohtuuhintaisista pienvuokra-asunnoista on huutava pula ja asumiskustannukset yksityisillä markkinoilla ovat karanneet käsistä. Yhä useammin palkkatuloilla ei pysty maksamaan korkeita vuokria. Tilanne on kestämätön eikä sitä paranneta kuin ottamalla kunnianhimoinen tavoite asunnottomuuden nollatoleranssista. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia toimia asunnottomuuden kitkemiseksi kuin mitä nykyisellään on uskallettu ottaa käyttöön ja niitä on alettava toteuttaa välittömästi.
Kuntien on lisättävä omaa vuokra-asuntotuotantoaan, koska yksityiset markkinat eivät sijoita kohtuuhintaiseen asuntorakentamiseen. Kuntien on myös otettava vahvempi rooli asuntojen rakentajana pelkän rakennuttajan roolin sijasta. Samalla kuntien on huolehdittava riittävästä tonttitarjonnasta valtion tukemaan vuokra-asuntotuotantoon jokaisella alueella. Mikäli kunnat eivät pysty pitämään kiinni sitoumuksistaan, kuten esimerkiksi Helsingissä on käynyt, tulee valtion puuttua tilanteeseen.
Julkisen asuntotuotannon lisääminen on olennainen osa asuntokriisin ratkaisemista. Samalla rakennusmääräykset on muutettava huomattavasti järkevimmiksi. Esimerkiksi tiiviissä yhdyskuntarakenteessa väestönsuojaa ei tarvita jokaisessa kerrostalossa, eikä parkkipaikkoja jokaiselle asunnolle.
Asuntopolitiikan toinen kompastuskivi on asuinalueiden eriarvoistuminen. Tulo- ja koulutustasoerot ovat kasvaneet aina vain vauhdikkaammin. Tämä luo turvattomuutta asuinalueille ja lisää eriarvoistumista. Pahimmillaan asuinalueiden väliset erot näkyvät myös palveluissa, kuten koulujen eriarvoistumisessa.
Eriytymiskehityksen pysäyttämiseksi perinteiset lähiöt on nostettava ensisijaisiksi kaupunkipolitiikan kohteiksi. Vanhoista perinteisistä asuinalueista tai työläislähiöistä on huolehdittava uusien hankkeiden rinnalla. Myös pienituloisella on oltava mahdollisuus valita elinympäristönsä. Samalla on huolehdittava, että kaikilla asuinalueilla on monipuolinen asunto- ja asukasrakenne. Viihtyisät asuinalueet ovat turvallisia ja niissä on myös hyvät palvelut. Erityistä huomiota on kiinnitettävä asemien, puistojen ja kokoontumispaikkojen siisteyteen, hyvään valaistukseen ja muihin turvallisuutta parantaviin toimiin. Ihmisten tulee voida liikkua yleisillä paikoilla ilman jatkuvaa pelkoa.