Olen etuoikeutettu työskentelemään ammatissa, jossa tapaan paljon ihmisiä. Osa on nuoria, elävät täyttä teini-ihmisen elämää, jonka itse jo luulen ohittaneeni. Osa on keski-ikäisiä, järkeviä ja tasapainossa. Loput ovat ikäihmisiä, vanhuksia, joilla on elämä jo pian eletty, koettu. Elämänviisaus löytyy näistä hauraista ihmisolennoista, jotka ovat eläneet ajassa, jolloin elämä ei ole ollut helposti saatavilla.
Syöpää sairastava 80+ mummo kertoo sängyn pohjalta nuorelle hoitajalle, kuinka tärkeää on säilyyttää positiivinen asenne ja nähdä ikävissä asioissa hyvät puolet… samalla kun pistelen häntä neuloilla ja väännän suoneenannosteltavan syöpälääkkeen tippanopeutta suuremmalle. Tämän hän kertoo elämää säteilevillä, suurilla kauniilla silmillään ja hymyilevällä suullaan. Tuo hento, taudin runtelema nainen saa huoneen loistamaan olemuksellaan, sanoillaan, sisukkuudellaan ja kunnioitettavalla asenteellaan elämää kohtaan. Nuorena hoitajana voin vain olla nöyrä hänen vieressään. Kuunnellessani tämän valkohiuksisen rouvan elämänviisauksia alkaa omat blogikirjoitukseni hävettää, narinani pienistä asioista nolottaa. Miksi ruikutan niin paljon? Olisikohan aika tarkistaa omat arvot ja asenne? Kyseinen potilaani on menettänyt näkönsä, mutta näkee minua kirkkaammin monet elämän asiat.
Tämän innoittamana soitin mummolleni ja kerroin ikävöineeni häntä. Mummo, olet kovin rakas minulle.