Koska viimeksi katsoit afrikkalaisen elokuvan? Rakkautta ja Anarkiaa -festareille niitä saapuu vuosittain kourallinen, mutta muuten afrikkalaista elokuvaa ei Suomessa nähdä.
On melkein noloa miten huonosti afikkalaista elokuvaa Suomessa tunnetaan, onhan esimerkiksi Nigerian elokuvateollisuus [URL=http://en.wikipedia.org/wiki/Cinema_of_Nigeria]Nollywood[/URL] maailman toiseksi suurin elokuvantuottaja (Bollywoodin jälkeen mutta ennen Hollywoodia). Yritin joskus yleissivistyksen nimissä katsoa muutaman Nollywood-leffan, mutta hakuammunnalla löydetyt elokuvat olivat sellaista kuraa, ettei niitä katsonut montaa edes huumorimielessä. Oikeastaan ainoa viime aikoina näkemäni loistava afrikkalainen elokuva on eteläafrikkalainen, amerikkalaisella rahalla ja työvoimalla toteutettu [URL=http://www.city.fi/yhteisot/blogit/tarkastaja/105114]District 9[/URL].
Nyt aukkoa sivistyksessä paikkaa ensimmäistä kertaa järjestettävä afrikkalaisen elokuvan festivaali, [URL=http://www.haff.fi]Helsinki African Film Festival[/URL]. 7.-9.5. Helsingin Andorrassa nähdään yksitoista afrikkalaista laatuleffaa eteläafrikkalaisesta apartheid-draamasta nigerialaiseen scifiin, mauritanialaisesta dokumentista guinealaiseen nuorisoelokuvaan. Tässä festaritärpit.
[B]Skin[/B]
Eteläafrikkalaiset purkavat apartheid-traumaansa kymmeniin elokuviin, tälläkin festarilla nähdään kolme aihetta sivuavaa leffaa. Yksi aiheeseen tarttuneista on amerikkalainen ohjaaja [B]Anthony Fabian[/B], jonka tositapahtumiin perustuva elokuva [I]Skin[/I], kertoo 50-luvulla syntyneen [B]Sandra Laingin[/B] tarinan.
Valkoisille vanhemmille syntyy tummaihoinen lapsi, Sandra. Aikana ennen dna-testejä ei voida varmaksi selvittää, miksi näin kävi, mutta Sandra luokitellaan vanhempiensa mukaan valkoiseksi. Kun Sandra menee valkoisten kouluun, hänen ulkonäkönsä aiheuttaa skandaalin. Sandra erotetaan koulusta ja hänen vanhempansa alkavat käydä oikeustaistelua todistaakseen, että Sandra on valkoinen. Se on vaikeaa, koska Sandran ihonväri ilmiselvästi on musta. Seuraa lukuisia omituisia tilanteita, jotka olisivat absurdiudessaan huvittavia, jolleivät olisi niin karmivan totta. Apartheidin hirveys lyödään naamalle yksilön ja yhteiskunnan tasolla – Sandran isä kohtelee mustia työntekijöitään törkeästi, Sandra ei saa astua sisään kauppaan vaan joutuu valitsemaan itselleen mekon liikkeen ikkunan ulkopuolelta osoittelemalla, mustien hökkelikylä tuhotaan valkoisen asuinalueen tieltä. Lopulta Sandra rakastuu lainvastaisesti mustaan mieheen, yrittää rekisteröityä mustaksi saadakseen olla yhdessä tämän kanssa ja tulee vanhempiensa hylkäämäksi.
[B]Pumzi[/B]
Pumzissa eletään aikaa kolmannen maailmansodan jälkeen. Vedestä käyty sota on jättänyt maapallon saastuneeksi, elinkelvottomaksi paikaksi, jonka vihamielisyyttä harvat selviytyneet ovat paenneet maanalaisiin siirtokuntiin. Aisha, siirtokunnan luonnontieteellisen museon kuraattori, onnistuu idättämään siemenen ulkopuolelta saapuneeseen multaan ja anoo lupaa tutkia, olisiko elämän mahdollista palata maapallolle. Lupa evätään, mutta Aisha päättää karata maan pinnalle.
Palkitun kenialaisen naisohjaaja [B]Wanuri Kahiun[/B] 20-minuuttinen scifi-lyhäri kannattaa katsoa siitäkin syystä, että kenialaista scifiä tuskin tulee uudestaan tarjolle ihan pian. Jylhässä elokuvassa 1950-, 60- ja 70-lukujen scifi-estetiikkaa on päivitetty tämän päivän vaatimusten mukaiseksi. Leffaa ihasteltiin muun muassa tämän vuoden Sundance-festareilla.
[B]Awaiting For Men[/B]
Festareiden ainoa dokumentti on [B]Katy Lena Ndiayen[/B] kuvaus mauritanialaisen Oualata-kylän naisista. Naiset tappavat aikaa ja koristelevat kylänsä talojen seiniä maalauksilla odotellessaan miestensä paluuta kuukausia kestäviltä matkoilta.
Joo, tämän kuvauksen luettuani minäkin ajattelin, että hohhoijaa, taas yksi leffa, jossa katsellaan hienoissa shoteissa maalin kuivumista. Vaan ei. Haastatellut naiset puhuvat ällistyttävät suoraan miehistään, rahasta, flirttailusta ja seksistä. Saamme kuulla, millaisissa olosuhteissa Saharan laidalla sijaitsevassa tiukan islaminuskoisessa kylässä eletään ja rakastetaan. Naiset ovat onnellisia – he eivät ole alistettuja raukkaparkoja siitäkään huolimatta, että kertovat ruumiinsa kuuluvan miehelle, ei heille itselleen. He ovat valmiit odottamaan kuuliaisesti miehiään kuukausia, jopa vuosia, mutta ottavat eron heti, kun mies ei enää tyydytä heitä sängyssä.
[B]Africa Paradis[/B]
Beniniläinen [B]Sylvestre Amoussoun[/B] elokuva ottaa kantaa maahanmuuttoon. Vuonna 2053 Eurooppa on romahtanut ja eurooppalaiset siirtolaiset yrittävät epätoivoisesti päästä Afrikan Yhdysvaltoihin. Ranskalainen pariskunta Olivier ja Pauline eivät enää selviydy kaaokseen suistuneessa kotimaassaan ja aloittavat hengenvaarallisen matkan kohti Afrikkaa. Pilkahdus satiiria ja huumoria on tervetullut lisä maahanmuuttokeskusteluun.