On selvää, että pop-historian vaikutusvaltaisin yhtye on Beatles. Ei ole liioiteltua väittää, että jokainen yhtye tavalla tai toisella joutuu aina vertaamaan itseään siihen. Tämä pätee yhtälailla ABBA:an kuin Apulantaan.
Mutta kaikki pophistorian vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä eivät välttämättä ole menestyneet promillenkaan vertaa Beatlesiin verrattuna. Siitä huolimatta niiden merkitys on voinut olla mullistava.
Lou Reedin 60-luvun puolivälissä perustamasta Velvet Undergroundista on sanottu, että heidän levyjään ei ehkä ostanut kovinkaan moni ihminen, mutta jokainen näistä ihmisistä perusti ostoksensa jälkeen bändin. Niinpä David Bowie, Talking Heads ja R.E.M. –vain muutamia mainitaksemme– ovatkin jossain määrin kuuluisampia kuin VU.
Täsmälleen sama pätee bändiin nimeltä Ramones. Toisin kuin Velvet Undergroundilla, heidän lumovoimansa ei perustu taiteelliseen kunnianhimoon tai popin uudistamisvimmaan. Heidän 70-luvun puolivälissä viitoittama polkunsa vie takaisin rock´ n´rollin alkulähteille. Tyhmyyden ylistykseen, kuka-tahansa-voi-soittaa-bändissä-ideologiaan sekä nuoruuden energian purkamiseen kahteen minuuttiin ja kolmeen sointuun.
Vaikka Ramonesien melodiat ovatkin usein lähempänä Beach Boysia kuin Klamydiaa, niin paljolti heidän ansiostaan ylipäätään syntyi ilmiö nimeltä “punk”. Alkuperäisen amerikkalaisen punk-skenen jälkeen Ramonesien käsi ulottuu pitkälle. Sen myötävaikutuksella ovat syntyneet sellaisetkin yhtyeet kuin Guns´n´ Roses, Nirvana, Green Day ja Eppu Normaali. Perimätiedon mukaan koko suomalainen uusi aalto käytännössä syntyi Ramonesien Tampereen keikalla noin vuonna 1977.
Pop-sosiologien syväanalyyseissä Ramonesia ylistetään harvoin samalla akateemisella innokkuudella kuin englantilaisia punk-kolleegoita Sex Pistolsia ja Clashia. Tämä johtunee pelkästään siitä, ettei Ramonesilla ollut mitään päälleliimattua poliittista agendaa. He eivät huutaneet kuningattaria nurin vaan pikemminkin ylistivät liimanhaistelun iloja (vaikka tuskin itse moiseen ääliömäisyyteen sortuivat). Heidän kapinansa ei tarvinnut pontimekseen kyllästymistä “systeemiin”, vaan pelkän kyllästymisen ylipäätään. Todennäköisesti nämä New Yorkin juutalaispojat olivat sen verran fiksuja, etteivät kehdanneet ruveta hölmöilemään asioiden kanssa mistä eivät mitään ymmärtäneet. He keskittyivät mieluummin tyttöystävistä ja hölynpölystä laulamiseen: Blitzkrieg Pop!
Ja kapinasta, nuoruuden energiasta sekä aidosta asioista rockissa loppujen lopuksi on aina ollut kysymys. Ilman näitä elementtejä meillä olisi vain Basic Elementtejä.
Nyt Ramonesien ihmeelliset seikkailut on koottu tupla-ceedeeksi nimeltä “Anthology”. Koska nämä pojat keskittyivät aina oleelliseen, niin levyille mahtuu yhteensä 58 kappaletta, joista saa kyllä varsin tarpeellisen otoksen kulttibändin merkittävistä hetkistä. Alkupuolen klassikot sujahtavat korvista sisään ikuisen vastaanpanemattomasti, mutta loppupuolella alkaa olla jo itsensätoistoa ilmassa. Helmiä on sinnekin sujahtanut sekaan (esim. “Pet Sematary”). Kaiken kaikkiaan, albumi on kuitenkin hyvin koottu ja paketoitu, joten punk-veteraanitkin voivat säilöä vanhat vinyylinsä pyhäinjäännöksiksi naftaliiniin ja hankkia nostalgia-trippinsä “Anthologialla”.
Vaikka Ramones tehtaili jumalattoman määrän hienoja pop-biisejä ja johti suurta musiikillista vallankumousta, niin tosiasia on, että siitä koskaan tullut suurta. Potin korjasi paljon myöhemmin Offspring, paljolti syömällä Ramonesin valmistamia eväitä.
Mutta tuskinpa he paljon välittävät, valtaahan se on vaikutusvaltakin.
