Pop-fanit ovat vähän samanlaisia kuin lapset; he eivät saa koskaan tarpeekseen. He eivät kyllästy, he eivät halua että asiat muuttuvat, he haluavat aina vaan samaa lisää ja lisää. Tai ainakin siltä se vähän tuntuu.
Vaikka väitetään, että trendit muuttuvat yhä nopeammin ja ilmiöt palavat loppuun kiihkeämmin, on se vain osatotuus. Esimerkiksi maailmassa ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi montaa viidestä söpöstä pojasta koostuvaa bändiä, joiden koreografioissa on enemmän ideaa kuin biiseissä. Eikä koskaan kulu yli viittä vuotta kun Dingo tekee taas comebackin ja uusi yläasteellinen suomalaisia pomppii heidän tahdissaan.
Samanlainen loputon projekti on Bon Jovi. Lähes 20 vuoden aikana ei mitään ole muuttunut, paitsi Jon Bon Jovin kampaus ja sekin yhden ainoan kerran kymmenen vuotta sitten. Heidän suosionsa on noussut ja laskenut, mutta Suomessakin se vielä riittää muutaman areenan täyttämään. Omituista kyllä, Amerikassa he eivät ilmeisesti ole enää juuri mitään, vaikka ovatkin monella tavalla perinteisen amerikkalaisen rockin kulminoituma.
Bon Jovi on aina ollut yhdistelmä Bruce Springsteen-tyyppistä maanläheistä rockia ja sellaista glampophardrockia, mitä 80-luvulla tuli joka tuutista järjettömiä määriä. Musiikki ei ollut mitään unohtumatonta, mutta kampaukset ovat kyllä jääneet mieleen. Otsonikato paheni varmasti merkittävästi pelkästään näiden yhtyeiden hiuslakan käytön takia.
Muut aikalaiset ovat jo kauan olleet poissa, mutta Bon Jovi jatkaa. Eikä musiikillisella linjalla olla tehty oikeastaan mitään muutoksia. Joskus 90-luvun alussa he yrittivät varovasti uudistua, muuttamalla soundiaan piirun verran modernimmaksi, mutta tätä uhkarohkeaa kokeilua kesti noin yhden singlen verran. Sen jälkeen Bon Jovi ei ole reseptiinsä kajonnut piirun vertaa.
Vaikka mitä ilmeisemmin he olisivat aina mieluummin olleet katu-uskottavasti rokkaava jytäryhmä, niin todellisuudessa bändin tour de force on ollut tehdä melkoisen mammarimaisia megaballaadeita, joissa haikaillaan menetetyn rakkaan perään kitarisoja venyttäen. Ehkä siksi Bon Jovin musiikin kuuntelusta tulee lähinnä tahmea olo.
Veikkaanpa että uudella “Crush”-albumillakin ne todelliset suosikit löytyvät taas tempo-asteikon alapäästä. Kohtuullisen virkeä “It´s My Life”-singlellä tuntuu jäävän ainoaksi kohokohdaksi muuten kovin tasapaksulla levyllä. Tosin sekin tarjoaa sellaisen määrän sekä musiikillisia että sanoituksellisia klisheitä, että sellaisten tekemiseen vaaditaan jo koko pitkä kokemus. Vai mitä sanotte esimerkiksi sellaisesta freeshistä kielikuvasta, jossa todetaan, että “my heart is like an open highway”?
Tämän arvion tarkoitus oli alunperin miettiä mistä Bon Jovin loputtomaan kestäneessä viehätysvoimassa voi olla kysymys. Koska pitää avoimesti tunnustaa, että en juuri heidän musiikistaan välitä, niin asian hahmottaminen on vaikeaa. Ymmärrän kyllä, että Bon Jovi uskaltaa ja osaa olla niin järkyttävän pateettinen ja lipevä yhtye, että sitä voi olla vaikea vastustaa. Mutta silti.
Todennnäköisesti maailmassa on tilaa juuri yhdelle Bon Jovin tyyliselle yhtyeelle ja he ovat päättäneet pitää siitä tilasta kiinni niin kauan kuin vain suinkin jaksavat. Ehkä siksi “Crush”-albumilta löytyy myös biisi nimeltä “I Could Make a Living Loving You”, joka on mitä ilmeisemmin yllättävän itseironinen. Sillä ihan ilman konditionaalia, sen juuri Jon Bon Jovi on tehnyt.
