Niin kuin Livingstonen löytäneet tutkimusmatkailijat, voinen itsekin yhtyä legendaariseen fraasiin. Inspiraatio kirjoittamiseen on nähnyt jälleen päivänvalon, joten on aika hieman kertoa menneistä.
Reilu kuukausi sitten valitin intin arjesta ja siitä, kuinka itse suoritan varusmiespalvelustani. Asiat ovat kehittyneet tästä eteenpäin. Santahaminasta lähti santa pois, mutta hamina jäi. Vaikutan nykyään Haminassa legendaarisessa er-uu-koossa, josta liikkuu monenmoisia tarinoita juoruista tositarinoihin ja kaikkeen siltä väliltä.
Muistan kuin eilisen sen tiistai-iltapäivän, kun saimme tietää AUK:n ensimmäisen vaiheen pisteistä ja palveluksen jatkosta. Kyseessä oli siis selvennyksenä ensimmäisen vaiheen loppu, jossa määritettiin Reserviupseerikouluun ja erikoisaliupseerikouluihin lähtijät sekä Santahaminaan jäävät. Hieman allapäin ja synkkänä istuin auditoriossa ja kuuntelin linjamme johtajan puhetta. Hän kertoi valintojen taustoista ja omasta näkemyksestään valinnoista. Odotin itse vain sitä, kuinka saisin oman paperin käteeni, näkisin pisteeni, ja toteaisin että Santahamina tulisi yhä tutummaksi paikaksi. Yliluutnantti aloitti huutamaan nimiä ja jakoi samalla papereita. Kuulin ensimmäisen nimen ja sen kuultuani ymmärsin, että nimet tulisivat pistejärjestyksessä. Niin vakuuttavasti oli ensimmäisenä paperin saanut palvelustaan suorittanut ja vielä onnistunut kokeissa. Toinen nimi tuli hieman yllätyksenä, mutta kuitenkin loppujen lopuksi oikeutetusti seuraavana. Tämän jälkeen yliluutnantti huusi ”Virtanen” ja sekä minä että kaimani käänsimme päämme. Meitä oli todellakin kaksi Virtasta samalla kurssilla, mikä ei ole edes kovin suuri sattuma kun puhutaan Virtasista. Yliluutnantti huomasi tilanteen ja tarkensi etunimillä. Se olin minä. Sain paperin käteeni ja siirsin katseeni salamana paperin alaosaa päin. Siellä oli rasti RUK-kurssin kohdalla ja tarkennksena linja: tiedustelulinja. En ollut uskoa silmiäni.
Siinä sitten istuin ja katselin valintatulosta. Melkein itku silmässä tarkastelin paperia ja huomasin saaneeni hyvät pisteet ja päässeeni vielä haluamalleni linjalle. Tulisin lähtemään Sissi-rukkiin, juuri sinne minne olin halunnutkin. Olin erittäin iloinen.
Sissit ovat nöyriä, mutta ylpeitä. Sissin pitääkin olla ylpeä havustaan, mutta siitä ei saa ylpistyä. Näin meille opetettiin heti alusta asti. Kuri oli äärimmäisen kovaa, eikä meille annettu yhtään köyttä, vaan meitä pidettiin tiukassa otteessa. Kaiken piti olla esimerkillistä ja särmää. Puheet siitä, että Haminaan päästyään saisi jotain vapauksia ja että upseerioppilaita pidettäisiin jo joinain, ei ollut totta. Ei ainakaan sissikoossa. Kaikkialle oli kiire joten aina juostiin. Tai jos ei juostu, niin laulettiin. Pelkkä marssiminen hiljaa ei tullut kysymykseenkään.
Näissä merkeissä alkoi järjestyksessään 237. RUK-kurssi, nimeltään Ruusu. Meno oli muuttunut rankemmaksi. Ja vanhan lukioni historian opetttajien motto ”Kaikki muutos on muutosta huonompaan” piti osittain paikkaansa. Oli hienoa päästä er-uu-koohon, mutta siellä oleminen vaati ponnistuksia. Ja varsinkin sisseille tehtiin sekin selväksi, että paikka parhaassa komppaniassa tulee ansaita joka päivä aina uudestaan. Tämä oli lähtökohta. Niin hyvin tuli päivistä aina suoriutua.