Jouduin viikonloppuna oikomaan käsitystä, jonka mukaan kaltaisellani perheettömällä on aikaa kaikelle ja kaikkeen. Oli vissiin unohtunut, että käyn töissä, opiskelen, yritän harrastaa ja tapaan ystäviä. Kaksi ensin mainittua vie tosin välillä niin paljon aikaa, että harrastuksiin ehtiminen saa lähinnä pinnan kiristymään – ja rentoutuminen jää väliin. En ehdi hoitaa koko viikonloppua ja viikon iltoja ilmaiseksi puolitutun kolmea lasta (= olen itsekäs), en ehdi reissata toiselle puolelle Suomea lyhyen tapaamisen vuoksi (= olen itsekäs), en jaksa lähteä viettämään kuukauden ainoana vapaana viikonloppuna perheviikonloppua lapsuudenystävien JA heidän lastensa ja miestensä kanssa (= olen itsekäs).
Okei, ollaan sitten itsekäs. Voin hoitaa tuttujen lapsia välillä ja voin lähteä tapaamaan kaveria kauaskin, jos minulla on aikaa. Tuollaiset perheviikonloput jäävät kyllä helposti väliin, sillä outolintu on outolintu, vaikka historia on yhteinen. Vanhemmiten sitä on tullut niin mukavuudenhaluiseksi, ettei ihan kaikkea viitsi lapsuudenystävyydenkään vuoksi kestää. Teen oikeasti mieluummin töitä ja opiskelen sekä nukun kunnolla viikonloppuna. Lähden mieluummin ulkoiluttamaan kaverin koiraa, vien äidin ja isän teatteriin tai lähden heiluttamaan tukkaa keikalle.
On luonnollista ja haikeaa, ettei lapsuusystävien kanssa enää löydä yhteistä säveltä. Meidänkin porukastamme jotkut tempautuivat yli kymmenen vuotta sitten pariskuntapäivällisten ja rouvatapaamisten maailman kautta äitimaahan, jonne päästyä on lopullisesti unohdettu kaikki sinne kuulumattomat. Olen sen verran ikävä ihminen, etten pidä luonnollisena sitä, että lensin oman elämäntilanteeni vuoksi yli laidan siinä vaiheessa, kun pariskuntaidentiteetti ja perhe tulivat määrääviksi tekijöiksi. Kun moni vanhaan kaveripiiriin kuuluva jätti vastaamatta puheluun, kutsumatta tai tulematta juhliin ja vaivautumatta olemaan yhteydessä ylipäätään, löysin minä itselleni uuden ystäväpiirin väsyttyäni olemaan se, joka yritti ylläpitää edes tuttavuutta. Nyt kummastuttaakin suunnattomasti, että kymmenen vuoden jälkeen ihmetellään, että miten se kontakti pääsikin katkeamaan ja mitenkäs sinä oletkin niin paljon sitten muuttunut…
Tunteet ovat varsin ristiriitaiset, muistelen yhteisiä hauskuuksia ja huveja, vuosien takaisia tapahtumia ja yhteisiä kokemuksia. Samaan aikaan pohdin, että onko meillä enää yhteistä kieltä. Puhummeko vanhoista asioista kuolleella kielellä? Vaikenemmeko vaivaantuneesti, puhummeko kireästi toistemme päälle peittääksemme surumme siitä, että yhteys on katkennut vuosia sitten? Vai yritämmekö sitkeästi hapuilla toistemme käsiä vuosien usvan läpi?
Toisaalta olen utelias, mutta en voi kuitenkaan kysyä sitä kysymystä, pientä, lapsellista ja loukkaantunutta kysymystä, vaikka mieleni tekisi. Miksi minä en silloin enää mahtunut joukkoon, kun te puhuitte tuteista, vauvoista, lattiamateriaaleista, Tupperware-astioista, kapioista ja raskausmyrkytyksistä? Yritinkö minä puhua liikaa omasta elämästäni, ärsytinkö, muistutinko jostain, mitä ei enää saanut muistella?
Vai lähdinkö sittenkin oma-aloitteisesti, katosin siihen joukkoon, joka katseli lastenvaunukansaa säälivästi ja ajatteli elämän loppuvan lapsiin liian nuorena? Olinko minä se, joka tuli vieraalta elämältä tuoksuen ovesta sisään, istui pöydän ääreen ja oli fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain siellä, mihin ei tehnyt mieli kurottaa tai kyennyt kurottamaan?
Vaikka olen onnellinen siitä, etten enää ole 22-vuotias, haluaisin vielä palata siihen aikaan hetkeksi. Siihen aikaan, jolloin lähestyvä teiden erkaneminen oli jo alkanut. Niihin viimeisiin hetkiin, ennen kuin pariskuntamaailma otti ylivallan, todellisuus sai monet muodot ja maailman kumu voimistui imien minut lopulta mukanaan.