Se olen minä. Ja katkerakin vielä, itsekseni. Sitten kun selitän tässä kohta syyn, kaikki pitävät mua hirveänä akkana, joka ei osaa iloita toisen puolesta ja jolla ei todellisia ystäviä varmaan ole yhtään.
Ne tulokset. Ystäväni ja kollegani, saman soittimen taitaja, pääsi Sibelius-Akatemiaan. Ei ekalla yrittämällä, mutta pääsi kuitenkin. Kyllä mä sen arvasin, vaikka ilkeyttäni toivoin toisin. Ja tiesin, että se pääsee. Tässä muutaman vuoden kuitenkin seurannut läheltä, minkälaisella hartaudella toinen opiskelee soittamista ja ihan tosissaan paneutuu siihen. Käy kurssilla kesäisin, mitä mä en ole opiskelemaan päästyäni tehnyt. Syynä pakko-olla-kesällä-töissä. Mä myös tein töitä koko opiskeluajan. Viimeisenä vuonna oikeastaan joka päivä. Paljon siinä sit jaksoi treenata.
Eli ihan oma mokani, etten ole tämän parempi soittamaan. Harjoittelusta se on kiinni, nähty ennenkin.
Kyllä minäkin olen sikatemiaan hakenut, parikin kertaa. Viime keväänä viimeisen kerran. Päin persettähän se meni.
Laitoin toki iloisen onnitteluviestin vastauksena, kun kaveri herätti aamulla maisteriviestillä. Se herätti kyllä hyvin, ei mene nyt päivä hukkaan kun ylhäällä jo. Vastattuani pistin puhelimen kiinni. Mua ei nyt huvita olla tavoitettavissa. Tää on vähän niin kuin puolisentoista vuotta sitten, kun molemmat haettiin a-kurssia tekemään. Mulla meni omasta mielestä hyvin, mutta haastattelussa arvostelivat kovasti oppilasmäärääni. Ja kaveri oli vielä siinä talossa, tekemässä b-kurssia pian.
Tästä päästään nyt siihen kysymykseen, joka mua on vaivannut pidempään. Olenko mä tehnyt väärän ammatinvalinnan? Sitä voi olla keskiverto soittajana ja vaikka kuinka hyvä opettajana, mutta jos on paikkahaussa samalla viivalla maisteritutkinnon tehneen kanssa, jää jo karsinnassa ulos. Ja oman soittimen kohdalla mä en maisteripapereita saa. Tai onhan mulla pieni suunnitelma, mutta sikatemiaan en pääse. Se on nähty.
Koska mä opin hyväksymään tuon asian? Sen siis, että kaveri vaan on parempi soittamaan kuin minä. Ja osaisin olla aidosti iloinen ihmisten puolesta, vaikka ne saavatkin mun unelmaopiskelupaikan. Tai työn. Tai jotain muuta.
Ja tuosta nyt ei voi kenenkään kanssa puhua, kun vastaus on aina sama. ”Sun pitäisi olla iloinen ystäväsi puolesta.” JOOJOOJOO. Vittu.