Viime viikolla starttasi Ylen uusi perjantai-illan viihdyke: Muslimielämää. Perussuomalainen äijä, silikoonitissinen strippari, homobaarimikko, outo keski-ikäinen nainen ja avarakatseinen uskonnonopiskelijatyttönen heittäytyvät mukaan kuukauden mittaiseen rupeamaan, jonka aikana heistä yritetään koulia kunniallisia muslimeita.
Sarjasta tuli ensi katsomalla uusi lempiohjelmani (huh, sitä viikonloppuiltojeni huumaa). Enkä ole kiinnostukseni kanssa yksin. Huivisäännöt ja Koraani ovat suorastaan vallaneet median viime aikoina, ja kun joku asia on näin muodikasta (ts. myy hyvin), aiheeseen tarttuu aina Anja Snellman.
Kun muutama vuosi sitten tapetilla oli lasten netinkäyttö, Snellman putkautti aiheesta teoksen ”Lemmikkikaupan tytöt” ja kierteli kouluilla asiantuntijana puhumassa, kuinka netti on pelottava paikka. Nyt burkakeskusteluvuonna Snellman pureutuu siihen, kuinka pahapaha asema naisella on Koraanin alla.
Leena Lehtolainen tarttui samaiseen teemaan ”Minne tytöt kadonneet” kirjassaan, ja pelasti samallai tämän islamkirjavuoden. Vaikka Lehtolaisen kirja kertookin dekkarin keinoin muslimityttöjen kurjista kohtaloista, ei sen tarkoitus ole kuitenkaan julistaa kirjailijan omaa erimomaisuutta ja taustatyön määrää. ”Minne tytöt kadonneet” pohtii tasa-arvoasioita laajemmin, jopa ajattomasti. Itse tarkoitus ei ole kerran vuodessa ilmestyvä kirja, vaan ennen kaikkea tarina, joka tulee kertoa.
”Muslimielämää ”jatkuu vielä viikkoja, ja voin oppia sen kautta taas lisää minulle vielä vierasta kulttuurista . Tai sitten en. Miltä hypoteettinen ohjelma ”Luterilaiselämää” näyttäytyisikään ulkopuolisen silmin? En voi uskoa, että kovinkaan aidolta. Koska ja kuinka siis todella opimme tuntemaan ”ne muut”?