Niin nopeasti kun se oli mun elämääni tullut sinä toukokuisena aamuna, se myös siitä katosi. Se sanoi vain että toinen nainen. Sillä hetkellä kaikki ympärilläni sumeni. Olin töissä, mutta silläkään ei ollut merkitystä. Kaikki mureni. Miten pieneksi sitä voikaan ihminen itsensä tuntea, tuntuu ettei saa henkeä, ei osaa toimia, ei mitenkään.
Mutta jotenkin sitä vaan kuitenkin porskuttaa eteenpäin, vaikka välillä se paino rinnassa käykin ylitsepääsemättömäksi ja tuntuu ettei tästä selviä. Kyyneleet silmissä sitä raivoaa ja huutaa…kai itselleen, siitä että oli vaan niin tyhmä. Uskoi ja luotti ja se kaikki vietiin.
On kauniita hetkiä mielessä, niistä ei ole edes kauaa. Se ilta pimeässä mökkisaunassa, istuttiin vain ja tiesi että toinen välittää. Tai se kun se paistoi mulle lettuja ja pohti kuumeisesti millainen olisi optimaalinen lettutaikinan rakenne. Hassu mies.
Tulevaisuutta olin ajatellut, kai liikaakin. Sitten muutettaisiin sinne toiseen kaupunkiin ja tulisi ihana koti. Mustikansinistä maalia seinään, ehkä makuuhuoneeseen ja kerrankin siitä tulisi oikea oma koti, sellainen missä sydän asuu. Pojille mukava paikka käydä kylässä ja olla pidempäänkin. Ehkä joskus jotain vielä pienempiäkin asukkaita. Mutta ei, ne haaveet menivät.
Nyt on vain minä, tämä paino rinnan päällä ja nää seinät jotka tuntuvat kaatuvan päälle. Nyt kerätään niitä sielunriekaleita.
