Klassinen musiikki ja rock pitäisi pitää erillään toisistaan. Ihan omien etujensa vuoksi.
Näin on ainakin helppo ajatella. Sillä onhan tällaista flirttailua “klassisen” ja “kevyen” musiikin välillä kuultu aikaisemminkin. Lontoon filharmoonikot ovat soitelleet Beatlesin back-kataloogia, Paul McCartney on säveltänyt oratorion ja EP Salonen on tehnyt yhteisen albumin Eva Dahlgrenin kanssa. Ja vaikka mitä muuta.
Satunnaisista onnistumisista huolimatta, melkein aina on ollut kysymys joko jonkun popparin egotripistä tai sitten klassisten soittajien käyttämistä lisämausteena kun ollaan tavoiteltu elämää suurempaa soundia. Harvoin on kohdattu puolivälissä. Ainakaan niin että molemmat musiikin muodot antaisivat toisilleen todellista lisäpotkua, tukisivat toisiaan tai muodostaisivat yhdessä enemmän kuin osiensa summan.
Tämä johtunee pitkälti vain siitä, että kyseessä on kaksi musiikin lajityyppiä, jotka eivät sovi kovin hyvin yhteen. Niiden rakenteet ja viehätysvoima perustuvat vain täysin toisenlaisille asioille. Näin ainakin tyhmän kriitikon mielestä, jolle täytyy rautalangasta vääntää asia, ennenkuin voi ymmärtää mitä yhteistä maailman suurimmalla rock-yhtyeellä ja klassisella musiikilla voisi olla.
Tätä rautalankaa käytettiin ensimmäisen kerran Apocalyptica-yhtyeen sellojen kielinä. Etukäteen lähinnä kivalta kuriositeetilta kuulostanut projekti sovittaa Metallicaa neljälle sellolle osoittautui kuitenkin melkoiseksi taiteelliseksi ja jopa yleisömenestykseksi.
Sen vuoksi voisi äkkiseltään väittää, että Metallica on pöllinyt idean uuteen projektiinsa Sibelius-akatemian opiskelijapojilta. Mutta totuus on syvemmällä; Metallican musiikissa on hämmentävän vahva sinfoniaaninen pohja. Sen voi peittää kitaravallilla, mutta tämän pohjan ansiosta Metallicassa on poikkeuksellista dramatiikkaa, voimaa ja hienostuneisuutta, varsinkin oman alueensa rockyhtyeeksi. Siksi ajatus levyttää tupla-ceedeellinen materiaalia yhteiskeikoilta San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa ei ole pelkästään suuruudenhullu sivuprojekti bändiltä, joka ei ole ehtinyt tekemään “oikeaa” albumia.
“S & M” äänitettiin kahden esiintymisen aikana viime keväännä. Albumi sisältää 18 Metallica-klassikkoa ja kaksi uutta sävellystä. Lyhyesti sanoen, albumi on pökerryttävän komealta kuulostava kokonaisuus. Sitä kuunnellessa on pakko uhmata naapurirauhaa, sillä musiikin järisyttävä voima pakottaa vääntämään yhä lisää volyymia.
Paitsi, että Metallican musiikki toimii käsittämättömän hyvin sinfoniaorkesterin kanssa soitettuna, niin kapellimestarina ja sovittajana toiminut Michael Kamen on tehnyt komeaa työtä nostaessaan vanhat biisit aivan uuteen loistoon. Eikä sinfoniaorkesteri vain soittele taustalla, vaan Metallica antaa sille tarvittavasti tilaa soittamalla osana kokonaisuutta. Siksi musiikki ei mene tukkoon, kuten usein tällaisissa tapauksissa käy, vaan hengittää uhkuen ja puhkuen.
En ymmärrä klassisesta musiikista tarpeeksi pystyäkseni kovin syvälliseen analyysiin “S & M”-albumista. Mutta tässä suorituksessa on sellaista vaikuttavuutta, että eipä siinä paljon henkeä haukkoessaan ehtisikään analysoida.
Ehkä eri maailmat voivat sittenkin yhdistyä. Ehkä asiat ovat sittenkin monimutkaisempia kuin miten ne on totuttu näkemään. Ehkä Metallican kutsuminen “kevyen musiikin” edustajaksi ei alunperinkin osoitus luokittelujen kestämättömyydestä.
