Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajana saan jatkuvasti keskustella ja kirjoittaa paljon lempiaiheestani, siis suomalaisuudesta. Usein esille nouseva kysymys tätä nykyä on, ovatko koko kansallinen identiteetti ja kulttuuri jo turhia kaikuja ajalta ennen globalisaatiota, monikulttuurisuutta ja kansainvälistä solidaarisuutta?
Itse näen asian niin, että suomalaisuus ja muut kansalliset kulttuurit ovat nykyään yhtä arvokkaita kuin aina ennenkin, eikä niiden vaipumisesta unohdukseen hyötyisi kukaan. Nykyään tehdään usein väärä vastakkainasettelu kansallisten kulttuurien ja monikulttuurisuuden suhteen, ikään kuin toisen edistäminen olisi toiselta pois.
Todellisuudessa monikulttuurisuus ei ole kansallisten kulttuurien vastakohta, vaan niiden seurannainen. Monikulttuurisuudessa itsessään ei ole omaperäistä sisältöä, vaan monikulttuurisuus syntyy siitä, kun kansalliset kulttuurit kohtaavat. Ilman kansallisia kulttuureja ei siis voisi olla monikulttuurisuuttakaan. Juuri kansalliset kulttuurit ovat maailman monimuotoisuuden alkulähde ja niiden vaaliminen viime kädessä kulttuurielämän perusta.
Mitä sitten on se suomalaisuus, jota meidän pitäisi vaalia? Joskus hätäisesti väitetään, että koska kansallisen identiteetin sisältöä ei pysty yleispätevästi määrittelemään, ei sitä oikeastaan ole edes olemassa. Väitteessä on totta sen verran, että yhtä ainoaa oikeaa identiteettiä ei suomalaisuudelle voida antaa. Sellaista aikaa ei koskaan ole ollut tai koskaan tule olemaan, jolloin kaikki suomalaiset olisivat olleet samanlaisia tai kaikesta samanmielisiä.
Silti suomalaisuutta on olemassa. Suomalaisuus – kuten kaikki kansalliset identiteetit – koostuu tietyistä omalaatuisista aineksista kuten kielestä, taiteesta, tavoista, historiasta, myyteistä ja oikeuskäsityksistä. Suomalaisuus on jokaiselle omaperäinen kokemus, eikä kukaan pysty toisen puolesta määrittelemään, mitä suomalaisuus hänelle merkitsee.
Omia juuriaan voi halutessaan väheksyä, mutta niiden vaikutusta ei silti voi mitätöidä. Halusimme tai emme, suomalaisuus vaikuttaa meihin aina ja kaikkialla, sillä se on osa identiteettiämme, osa minuuttamme.
Minuutemme taas on se ainoa omaperäinen asia, jonka kukin yksilö tai kansa voi maailman monimuotoisuudelle antaa. Meidän yhteinen lahjamme maailmalle on suomalaisuus – se on myös suurin vahvuutemme ja kilpailuvalttimme. Kaiken muun osaa tehdä joku muukin yhtä hyvin, mutta me olemme maailman parhaat suomalaiset. Meillä on tietenkin aina paljon opittavaa maailmalta, mutta maailmalla on myös paljon opittavaa meiltä.
Viime vuosina on muhinut sellainenkin omituinen ajatus, että edistäisimme paremmin maailman yhteisöllisyyttä jos luopuisimme kansallisista kulttuureista, tai ainakin me suomalaiset saisimme pienenä kansana siten enemmän kunnioitusta. Tästä minun on kysyttävä, toimisitko itse yksilönä siten, että muiden kanssa toimeen tullaksesi luopuisit omasta identiteetistäsi? Kansojen välisen kunnioituksen täytyy perustua johonkin muuhun kuin samanlaisuuteen, aivan kuten yksilöidenkin.
Monikulttuurisuutta on hyödytöntä kammoksua, mutta sen tieltä ei myöskään ole tarpeen raivata mitään alkuperäiseen kulttuuriimme kuuluvaa. Monikulttuurisuutta on aina ollut ja tulee olemaan, sillä eihän koskaan ole ollut aikaa jolloin ihmiset ja ajatukset eivät lainkaan olisi päässeet liikkumaan. Tuskin kukaan sellaista toivoisikaan.
Voimme siis ylpeänä vaalia ja kunnioittaa perinteitämme, ja edellyttää samaa kaikilta, jotka maassamme haluavat asua. Terve itsetunnon rakentaminen on paras tapa valmistautua tuntemattomaan tulevaisuuteen ja antaa rohkeutta kohdata myös erilaisuutta. Omana itsenämme – suomalaisina – me selviämme myös tulevaisuudessa, kuten aina ennenkin olemme selvinneet.
Siinä on meille ylenpalttisesti syytä jatkossakin vaalia suomalaisuutta niin kansalaisjärjestöissä, poliittisissa puolueissa kuin etenkin jokapäiväisessä arkielämässämme.