Huomenna se sitten on totuuden hetki. Vien lapset aamulla päiväkotiin ja suuntaan itse neuvolaan, jossa lääkäri antaa tuomionsa meidän ens viikon reissusta pohjoiseen. Siis että saanko lähteä yksin ajamaan tuon 650km suuntaansa, tietysti yötä vasten, vai onko pelkona alkaa synnyttämään jossain Jyväskylän ja Oulun välillä lasten nukkuessa takapenkillä. Jostain syystä tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei oikein houkuta.
Epäilen kuitenkin, että mun tuurilla lääkäri nyt kieltää lähtemisen, ja sitten vauva syntyy kuitenkin vasta kaks viikkoa lasketun ajan jälkeen. Synnytys luonnollisesti käynnistyy keskellä viikonloppuyötä, jolloin kaikki taksit on varattu, lapsenvahdiksi lupautunut mummo ei herää puhelimen soittoon, matkalla on joku kolari jonka vuoksi liikenne on ensin vähintään tunnin poikki ja sitten se ohjataan kiertotietä.. Ja kun lopulta pääsen sairaalaan, ovat supistukset jo laantuneet ja joudun lähtemään takaisin kotiin -vain kokeaseni saman seuraavana viikonloppuna.
Lauantaina keksittiin lasten kanssa lähteä retkelle. Mentiin ilman sen isompia suunnitelmia keskustaan, ihailtiin kukkamerta Senaatintorilla, matkustettiin metrolla ja ratikalla, syötiin eväitä leikkipuistossa ja kauppatorilta ostettuja mansikoita Espalla. Sellaista maltillista hengailua, harvinaisen mukavaakin vielä!
Paluumatkalla ajoin moottoritiellä ”mannemersun” ohi, jonka kyljesä oli iso mainos; ”Triplaa rahasi vuoteessa!” Valitettavasti siinä vauhdissa en ehtinyt katsomaan tarkemmin mitä tuo teippaus mainosti, mutta jälkeenpäin aloin kyllä miettimään, josko tekstissä olisi puhuttu vuodesta vuoteen sijaan. Ja siitä ei sitten puhuta mitä se sitten kertoo mun mielikuvituksestani.
Tapasin myös erään nettituttuni, ensimmäistä kertaa livenä. Kirjoitteli sitten jälkeenpäin, että olin ollut suunnilleen sellainen, minkälaisen kuvan musta tekstien ja keskustelujen perusteella oli saanutkin. Aloin miettimään, että [I]minkälaisen[/I] käsityksen musta sitten oikein saa, vaikka tän blogin perusteella? Ei välttämättä ainakaan kovin imartelevaa. Mutta koska itseään on hankala arvostella puolueettomasti, ”joudun” jättäytymään edelleen kanssaihmisten arvoiden armoille.
Eilen käytiin lasten kanssa yleisurheilukisoissa. Neiti juoksi 40metriä hienosti kunhan tajusi ensin lähteä liikkeelle, ja pituushypyn tyyli oli kerrassaan mainio; ensin hurja juokseminen, äkkipysähdys hyppypaikan reunalle ja siitä tasajalkaloikka hiekkaan. Mutta mukavaa oli, ja kuulema pitää mennä uudestaankin sitten kun on seuraavat kisat.
Illalla sitten kellottelin supistuksia, joita tuli levossa parhaimmillaan kahden minuutin välein. Ei kuitenkaan mitenkään erityisen kipeästi, joten päätin jättää ne omaan arvoonsa ja alkaa nukkumaan. Eihän tuon vauvan nyt vielä edes pitäisikään syntyä.
Tänään oon yrittänyt epätoivoisesti siivota. Pyykkiä on peseytymässä tällä hetkellä kait seitsemäs koneellinen, kahdeksannen taidan jättää suosiolla huomiselle. Jo pelkästään lakanoiden vaihtaminen ja perusimurointi tuntui mahan kanssa hankalalta, ja vessan lattiaa kontaten kuuratessa huomasin, ettei pylly pystyssä siivoaminen ole enää tosiaankaan helppoa.
Tosin, oon huomannut tuon vatsan kasvamisen jo aiemminkin. Viime viikolla ajattelin pitkästä aikaa siistiä karvoitustani, vaikkei sitä kukaan näekään. Kainalokarvojen ajelu sujui helposti, mutta säärikarvat olivatkin sitten jo haasteellisempi urakka. Bikinirajaa sheivaillessani jouduin tosissaan jo käyttämään mielikuvitustani, käsi kun ei tahtonut enää mahan yli yltää, eikä noin pinkeää mahaa saa vedettyä sivuunkaan. Loppupeleissä makasin selälläni suihkun lattialla, jalat koukussa ja puoliksi toiseen kyynärpäähän nojaten, toisen käden huitoessa sokkona ”sinne päin”. En suosittele kuvittelemaan. Myös lattialta ylösnousun vaikeustaso oli sitä luokkaa, että seuraavan kerran taidan ajella karvat vasta vauvan synnyttyä – mikäli kuvioihin ei sitä ennen ilmesty auttavaa kättä.