Moni vanhempi on joskus huokaissut tuttavalle, sukulaiselle tai opettajalle lapsen kuullen:
“Se on aina niin hankala.”
“Ei se oikein pärjää.”
“Meidän lapsi nyt vaan on tällainen.”
Lue myös: “Kaikki hyvin, ei hätää” – 5 tapaa, joilla tunne-etäinen lapsuus näkyy aikuisuudessa
Usein tarkoitus ei ole loukata. Kyse voi olla väsymyksestä, huolesta tai tarpeesta purkaa omaa oloa. Silti lapselle kuultu kielteinen puhe voi olla paljon enemmän kuin vanhemman ohimenevä toteamus. Se voi olla kokemus, joka jää mieleen vuosiksi.
Lapsi kuulee, vaikkemme tarkoittaisi hänen kuulevan
Lapsi ei kuule vain sanoja. Hän kuulee mitä hän on.
Erityisesti pienelle lapselle vanhemman puhe ei ole mielipide vaan totuus. Kun vanhempi puhuu lapsesta kielteiseen sävyyn, lapsi ei ajattele ”äiti on nyt väsynyt”, vaan ”minussa on jotain vialla”.
Tilanne on erityisen raskas silloin, kun puhe tapahtuu muiden kuullen. Silloin mukaan tulee häpeä. Lapsi joutuu arvioinnin kohteeksi ilman mahdollisuutta puolustautua, korjata tai edes poistua tilanteesta. Häntä koskeva kertomus kerrotaan hänestä itsestään ohi.
Tutkimus tukee huolta
Tutkimusten mukaan vanhemman kriittinen ja vähättelevä puhe on yhteydessä lapsen heikompaan itsetuntoon, lisääntyneeseen murehtimiseen ja kielteisiin tunnekokemuksiin, kuten häpeään.
Erityisesti leimaavat ilmaukset ja vertailu muihin lapsiin näyttävät olevan haitallisia. Kun lapsi kuulee olevansa ”huonompi”, ”vaikeampi” tai ”aina samanlainen”, hän voi alkaa rakentaa minäkuvaansa näiden määritelmien varaan.
Kyse ei ole siitä, etteikö lapsen käytöksestä saisi puhua tai huolista keskustella. Kyse on tavasta ja paikasta.
”Se sattui enemmän kuin uskalsin näyttää”
Aikuiset muistelevat keskustelupalstoilla ja vertaistukiryhmissä yllättävän samankaltaisia kokemuksia:
Miten oma vanhempi puhui muille lapsen ongelmista, kuinka nolous tuntui kokonaisvaltaiselta kokemukselta ja miten luottamus omaan vanhempaa rakoili.
Lue myös: Opettajat paljastavat: nämä lasten nimet kiertäisin kaukaa
Moni kertoo, että pahinta ei ollut yksittäinen kommentti, vaan tunne siitä, ettei vanhempi ollut samalla puolella. Että oma vanhempi kertoi muille tarinaa, jossa lapsi oli se hankala osa.
Nämä muistot eivät ole merkityksettömiä. Ne vaikuttavat siihen, miten ihminen aikuisena suhtautuu itseensä, virheisiinsä ja siihen, voiko toisiin luottaa.
Mitä voisi tehdä toisin?
– Puhu lapsen haasteista hänen ollessaan poissa, jos sävy on kielteinen tai huolipuhetta.
– Erota käytös ja lapsi: ”Tämä tilanne on vaikea” ei ole sama kuin ”sinä olet vaikea”.
– Jos lapsi kuulee keskustelun, palaa siihen myöhemmin hänen kanssaan. Kysy, miltä se tuntui.
– Muista, että lapsi rakentaa minäkuvaansa pitkälti sen varaan, miten hänen vanhempansa hänestä puhuvat.
Eli vanha viisaus siitä miten pienillä padoilla on korvat kannattaa aina muistaa kun tekee mieli räntätä Purjo-Petterin tekemisistä.
