Tepa huomasi sen vasta myöhemmin. Ei yhtenä suurena hetkenä, vaan pienten iltojen ja sivulauseiden kautta. Aluksi kaikki vaikutti tavalliselta. He menivät tapahtumiin, perhejuttuihin ja illanviettoihin. Ihmiset nauroivat Tepan jutuille, keskustelu kulki ja tunnelma oli lämmin.
Juuri silloin jokin alkoi usein kiristää.
Kyse ei ollut flirttailusta tai rajojen ylittämisestä. Kyse oli huomiosta itsestään. Siitä, että Tepa oli näkyvä, kuului ja sai tilaa.
Monissa kontrolloivissa suhteissa ongelma ei ole se, mitä toinen tekee väärin, vaan se, että hän tekee jotain oikein ja saa siitä myönteistä palautetta muilta.
Puoliso alkoi ohjata Tepan käytöstä. Aluksi hienovaraisesti: katseella, eleellä, hiljaisella huomautuksella. Sitten ääneen.
Kun huomauttelu alkavat kaventaa tilaa
Tepa muistaa useita hetkiä, joissa tunnelma muuttui sekunnissa.
Tepa oli tutustunut miehen perheeseen. He istuivat iltaa ja juttelivat sujuvasti. Yhtäkkiä puoliso oli ärtynyt, veti hänet sivummalle ja sanoi: “Älä kiroile.” Tepa ihmetteli, koska mitään sellaista ei ollut.
Pian Tepa naurahti kaverille, kun tämä unohti mitä olikaan tekemässä. Muiden nauru oli mukana, tilanne oli kevyt. Puoliso suuttui ja ärähti nimenomaan Tepalle: “Käyttäydy.” Myöhemmin puoliso vetosi stressiin ja siihen, että halusi kaikkien tulevan toimeen, mutta myös Tepalla olisi petraamista ihmisten kanssa. Hän ei vain määritellyt millaista petraamista.
Tällaiset hetket ovat tyypillisiä tilanteissa, joissa kontrolli naamioidaan käytöstapojen tai sopivuuden valvonnaksi. Ulospäin kyse näyttää huolenpidolta tai järjestyksen pitämiseltä, mutta todellinen viesti on toinen: ole vähemmän. Ole hiljaisempi. Älä vedä huomiota.
Sosiaalinen jarru
Ilmiössä toistuu usein sama kaava: niin kauan kuin kontrolloija on huomion keskipisteessä, kaikki on hyvin. Mutta jos huomio siirtyy kumppaniin, alkaa jarruttaminen. Se voi olla huokailua, äkillistä ärtymystä tai käytöksen arvostelua juuri silloin, kun muilla on hauskaa.
Tepa huomasi alkavansa ennakoida. Hän mietti etukäteen, mitä sanoo, milloin nauraa ja missä vaiheessa on parempi olla hiljaa. Tämä on yksi pakottavan kontrollin keskeisiä piirteitä: toinen alkaa tehdä valvontatyötä itse, jotta tilanne ei räjähdä.
Kun hillitseminen muuttuu julkiseksi nöyryyttämiseksi
Kaikki eivät jääneet vihjeiksi. Toisinaan miehen käytös meni selvästi pidemmälle.
Kun Tepa kertoi jotain, mies alkoi huutaa hänelle kaikkien kuullen ja solvata. Hän käski Tepaa olemaan hiljaa tai korjaili röyhkeästi hänen puheitaan. Jos Tepa pahoitteli myöhästymistään ja vetosi liikenneruuhkaan, niin mies kärytti hänet oitis: ”Hirveä ripuli sulla oli” aivan kuin olisi nauttinut Tepan nolostumisesta.
Mies myös oikoi Tepan puheita kesken kaiken ja takertui yksityiskohtiin: “Miksi tarinasi muuttuvat joka kerta? Viimeksi se oli neljä vuotta ja nyt kaksi.”
Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole enää keskustelusta tai erimielisyydestä. Se on vallankäyttöä.
Julkinen oikominen ja mitätöinti murentavat toisen uskottavuutta ja asemaa ryhmässä. Samalla ne lähettävät viestin muille: minä määrittelen, kuka tässä saa puhua.
Fantasia vastaan todellisuus
Kontrolloiva kumppani saattaa verrata toista jatkuvasti mielikuvaan siitä, millainen hänen pitäisi olla. Todellinen ihminen, joka nauraa, innostuu ja vie tilaa, ei vastaa tätä fantasiaa. Ja silloin ongelma siirretään käytökseen.
Tepa ei kokenut olevansa liikaa ennen kuin hänelle sanottiin niin tarpeeksi monta kertaa. Oli myös paradoksaalista, että mies kertoi ihastuneensa hänen alkujaan siksi, että hän ei ollut seinäruusu.
0–100: kun nauru kielletään
Viimeinen kerta jäi mieleen siksi, että se tapahtui silmänräpäyksessä. Tepa oli kaverinsa kanssa ja heitä nauratti aivan hirveästi. Nauru oli sellaista, joka tarttuu.
Mies suuttui silminnähden heti ja käski lopettaa nauramisen siihen paikkaan.
Kun Tepa ei pystynyt lopettamaan, mies meni ja heitti hänet alas tuolilta kaikkien katsoessa hiljaa. Kukaan ei sanonut mitään.
Mies huusi Tepalle solvauksia, meni parvekkeelle tupakalle ja jatkoi siellä Tepan käytöksen moittimista.
Fyysinen teko teki näkyväksi sen, mikä oli ollut läsnä jo pitkään: oikeuden määritellä, miten toinen saa olla. Usein kontrolli etenee juuri näin. Ensin rajoitetaan ääntä, sitten näkyvyyttä, lopulta kehoa.
Tepa muistaa myös sen, miten huone jäi hiljaiseksi. Kukaan ei puuttunut. Kontrolloiva käytös elää usein juuri tästä hiljaisuudesta. Se ei aina näytä selvältä väkivallalta, vaan “parin väliseltä jutulta”, johon muut eivät uskalla tai osaa tarttua.
Oivallus
Jälkeenpäin Tepa ymmärsi jotain, mikä tuntuu nyt itsestään selvältä mutta ei ollut sitä silloin:
Itseään ei pidä pienentää, jotta toinen kokisi olonsa rauhalliseksi. ’
