Tavaroitaan hukkaavat aikuiset – miksi juuri he syyttävät aina muita?

He eivät ole hajamielisiä, sairaita tai kiireisiä, he vain pudottelevat elämäänsä pitkin lattioita ja loukkaantuvat, kun maailma ei kanna vastuuta heidän taskuistaan.

Miehen jalat valkoisissa tennareissa loittonevat maahan pudonneen nahkalompakon luota.

Kadottavaisten kerho

On olemassa ihmisryhmä, joka elää kuin tavarat olisivat kertakäyttöisiä tai ne palaisivat itsestään takaisin taskuun tai käteen kuin Thorin vasara.

Lue myös: Pettääkö kumppani? Nämä merkit herättävät usein epäilyn uskottomuudesta

Avaimet, puhelimet, kortit, laukut, sormukset.

Kaikki tavarat ovat hetken mukana, sitten ne maagisesti katoavat. Tällaiset hukkailijat eivät pysähdy, katso taakseen eivätkä rekisteröi ympäristöään. He eivät käänny bussissa katsomaan penkilleen ennen poistumaan, ja sinne jäivät hanskat. He lähtevät litomaan baaritiskiltä ”ai tännekö se puhelin jäi”. He vain jatkavat eteenpäin vailla murheenhäivää ja myöhemmin, kun tyhjyys taskussa alkaa painaa, alkaa toinen rituaali: syyttely.

Lissu ja katoavan omaisuuden salaliitto

Yksi Lissu hukkasi kosteiden iltojensa aikana kamppeitaan kroonisesti. Aina joku muu oli syyllinen. Joku varasti, joku kopeloi, joku vei.

Kunnes eräänä iltana kokonainen huoneellinen ihmisiä näki, miten hänen pelkkä kävelymatkansa vessoilta sohvalle oli esineiden luovutusnäytös:

Avaimet tippuivat hupparista jonkun kenkään.

Röökiaski valui takataskusta lattialle. Puhelin sujahti taskusta sohvatyynyjen väliin.

Lissu ei tuntunut huomaavan mitenkään miten hänen omaisuutensa kirjaimellisesti tihkui hänestä ympäri asuntoa, kun sytkäri kolisi lattialle jostain miljoonista taskuista.

Nuori nainen huppari päässä ja hiukset olkapäillä. Hänellä roikkuu nahkareppu hartioilta ja hän nojaa oveen.

Myöhemmin illalla syytökset kaikuivat taas, mutta tällä kertaa ne kaatuivat omaan todistusaineistoonsa, kun jengi yritti keräillä tavaroita ja ojentaa niitä Lissulle takaisin. Samalla meni romukoppaan myös aiempien iltojen varkaustarinat.

Johtaja ilman jälkiä

Entinen pomo oli mestari jättämään tavaroitaan ympäri myymälää.

Kynä kassalle, puhelin hyllyväliin, avaimet takahuoneeseen. Työpäivä oli kuin aarteenetsintä, jossa kaikki tiesivät mitä etsiä, mutta kukaan ei tiennyt miksi.

Hän ei koskaan muuttanut tapojaan, koska tavarat kyllä ilmestyivät takaisin. Joku muu hoiti.

Bussit, laivat ja altaan reunat

Yksi tuttu jätti irtotavaransa minne sattuu.

Bussiin. Laivalle. Baaripöytään.

Käsiä pestessä sormukset jäivät altaan reunalle, meikit viereen. Laukku ja puhelin unohtuivat pöytään, pankkikortti jäi lojumaan kuin kutsu kohtalolle.

Ruotsinrisse – tänne on helppo hukata tavarat ja muisti.

Tämä ei ollut huolimattomuutta yksittäisessä hetkessä, vaan elämäntapa. Tavarat olivat mukana vain siihen asti, kun ne vaativat vastuuta.

”Mulla oli sen Pirjoliisan lahja, mutta se JÄI BUSSIIN!” eikä kukaan taputtanut yllättyneisyyttään.

Lukitsematon pyörä ja kasvatuskokeilu

Oma pikkusiskoni jätti pyöränsä tahallaan lukitsematta pihalle.

”Ei sitä kukaan varasta.”

Veimme sen tahallaan eri paikkaan ja lukitsin sen itse, koska vitutti.

Uutta pyörää ei minulle koskaan ostettu pyynnöistä huolimatta, ja sisko kohteli omaansa kuin se olisi ikuinen.

Polkupyöriä telineessä. Taustalla on kerrostalolähiön näköinen ympäristö, jossa on sumuinen sadekeli ja asffaltti on märkä ja täynnä ruskeita lehtiä.

Tämä oli pieni opetus, ei ilkeys. Sisko tajusi pyörän kadonneen kotikadulta, mutta hän ei edes huolestunut ”Kyllä se palaa takaisin”.

Pyörä löytyi lopulta omasta kellarista, mutta hän oli kiukkuinen siitä, että joku kehtasi lukita sen. Nyt ei puhuta seitsemänvuotiaasta, vaan 18-vuotiaasta, joten käytös oli sinänsä ihmeellistä.

Miksei heille voi lainata mitään

On ihmisiä, joille ei voi lainata mitään. Ei kirjaa, laturia ja vielä vähemmän Helly Hansenin takkia.

He hukkaavat kaiken aina mikä ei ole omaa, eivätkä maksa takaisin.

Ei pahuuttaan, vaan koska esine lakkaa olemasta heidän mielessään sillä hetkellä, kun se poistuu kädestä. Velka muuttuu epämääräiseksi tunteeksi, joka haihtuu yhtä nopeasti kuin lainattu tavara.

Kyse ei ole muistista, vaan suhteesta

Tässä ei puhuta häiriöistä, ad/hd:sta tai hajamielisyydestä, vaan kusipäisestä suhtautumisesta omaisuuteen: tavarat eivät ole heille lupauksia tulevaisuudelle, vaan hetkellisiä apuvälineitä. Kun hetki on ohi, vastuu katoaa.

Ja kun vastuu katoaa, syyllinen on aina joku muu tai joku kantaa heille heidän hukkaamansa tavarat takaisin.

Loppukaneetti taskunpohjalta

Tavaroitaan hukkaavat aikuiset eivät tarvitse lisää säilytysratkaisuja. He tarvitsevat pienen pysähdyksen ja katseen taaksepäin. Kun toisille maailma on leikkipuisto, heille se on suuri löytötavaratoimisto.

Rikkinäinen älypuhelin, joka on betonilla.

Lue myös: Miksi nepo-babyt ärsyttävät niin monia?

Joskus helpoin tapa välttää varkaussyytökset on sulkea tasku. Muille helpointa on se, että lakkaavat palauttelemasta näitä hupsistavaan hukattuja esineitä, jotta tällaisen mahdollistaminen päättyy.

Lähde: Päihdelinkki – alkoholi ja muisti, PL, Yle

Suosittelemme