Arto Tuunela

Pariisin Kevään nokkamiehestä kasvoi popin ylijumala.

Viisi vuotta sitten syntyi enneunesta yhtye nimeltä Pariisin Kevät. Sen perustajasta, Suomen indie-ihmeestä Arto Tuunelasta, kasvoi popin ylijumala, jonka sanomaa kymmenettuhannet suomalaiset kuuntelevat hurmiossa.

Arto Tuunela, 33, istuu Tornin Ateljee-baarin näköalaterassilla, lukee Bob Dylanista kertovaa kirjaa ja näyttää kyllästyneeltä. Siltä, että olisi mieluummin juuri nyt missä tahansa muualla.

Luulisi, että hän olisi tottunut antamaan haastatteluja.

Ja niin onkin, muttei silti erityisemmin pidä itsestään puhumisesta.

Hänet on pakotettava siihen. Mies huokaisee, ottaa takin pois, laskee kirjan maahan ja aloittaa.

----------

On vuosi 1982. Arto Tuunela on kolmevuotias.

"Oon mun vanhempien kanssa Rodoksella. On mies ja tekokameli. Mä sanon, että mä haluun tonne ton leikkikamelin selkään. Sit mut laitetaan sinne ja osoittautuukin, ettei se olekaan tekokameli vaan oikea. Se nousee seisomaan ja lähtee kävelemään, ja mä jotenkin... valaistun. Olen vihainen vanhemmilleni, että ne on laittanut mut siihen tilanteeseen, pelottavan eläimen selkään."

Tämä on Arto Tuunelan ensimmäinen muisto elämästä. Moni psykologi kyseenalaistaisi noin varhaisen muiston paikkansapitävyyden, mutta totta se on. Tuunela muistaa unen, sillä heräsi siitä sokissa.

Levystä toiseen Pariisin Kevään biiseissä liikutaan unen ja valveen välimaastossa. Miksi ihmisten unia on äärettömän tylsä kuunnella, mutta Tuunelan unia me kuuntelemme oikein mieluusti?

----------

Pohjoiskarjalaistunut helsinkiläinen. Tuunela syntyi helsinkiläisessä lähiössä Kannelmäessä vuonna 1979, kävi koulunsa pääkaupungissa, mutta lähti opiskelemaan Joensuuhun.

"Mä en päässyt mihinkään kouluun täällä."

Joensuusta tuli rakas kaupunki, mutta neljä vuotta riitti. Tuunela luki itsensä medianomiksi ja palasi Helsinkiin.

"Medianomi kuulostaa kauhean kolkolta, joltain multimedialta."

Aine oli viestintä, ja piti sisällään "vähän jotain kaikesta".

"Mä olin kyllä jo siinä vaiheessa päättänyt, että haluan opetella äänihommia, että se on mun juttu. Olin halunnut tehdä aina musiikkia, tai jotain sen kanssa. Mutta en mä missään vaiheessa ajatellut, että siitä voisi tulla duunia tai jotenkin näin iso homma."

Ennen opintoja hän oli tehnyt töitä teollisessa pesulassa.

"Se oli ihan perseestä, en jaksanut olla siellä, olin tosi laiska."

Työpaikka oli vaihtunut hautausmaahan.

"Sieltä mulla on parhaat työmuistot ikinä. Se oli rauhallista. Tiiäks, kun ei niitä kuolleita kiinnostanut, siivoaako joku niiden hautoja tai laittaako joku niihin kukkia. Mutta mua kiinnosti. Se oli siistiä."

Valmistuttuaan Tuunela palasi Helsinkiin ja ensimmäinen oman alan homma tuli vastaan: hänestä tuli tuottaja Finnvoxin äänitysstudiolle. Ilman tätä sattumaa Pariisin Kevättä ei olisi olemassa.

Se oli ensin Arto Tuunelan oma, pikkuinen proggis. Vahinkolapsi, joka päätettiin pitää.

"Masteroija Minerva Pappi sanoi mulle, että älä nyt vaan jätä tätä pöytälaatikkoon."

Sitten tarvittiin enää nimi. Se tuli unesta. Tosin ei hänen omastaan.

"Mulla ei ollut yhtään hyvää ideaa nimeksi. Minerva kertoi mulle, että oli nähnyt unen, jossa oli sellainen bändi kuin Pariisin Kevät, joka esiintyi täydelle Tavastialle."

Aikaa on kulunut vähän, mutta paljon on muuttunut enneunesta tähän päivään.

"Se oli elämänvaihe, jossa aikaa oli rajattomasti", Tuunela muistelee.

"Mulla ei silloin ollut tyttöystävää tai mitään. Vietin öitä yksin studiolla. Pääsin pikkuhiljaa perille siitä, miten joku ääni oikeasti syntyy ja miten ne hommat tehdään."

----------

Tuunelan ensimmäinen musiikkiproggis, siis se, johon on latautunut huomattava määrä miehen taiteellisia ambitioita, on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle.

Major Label, helsinkiläinen rockyhtye. Se syntyi jo vuonna 2000.

"Se ei ole saavuttanut niin suurta suosiota kuin Pariisin Kevät", Tuunela kuittaa, katsoo kaiteen yli näkymään Esplanadin puistoon ja vaihtaa puheenaihetta.

"Musta on ihanaa, että tässä kaupungissa on olemassa Keskuspuisto. Ettei tää ole pelkkää betonia koko paska."

Hän tekee niin usein, joko on vain hiljaa tai sitten sanoo jotain asiaan liittymätöntä.

"Katso nyt, tuollakin näkyy jo heti vihreetä."

Tuunela huitoo Tornin terassilta aukeavan Helsingin keskustan yli.

----------

2008. Pariisin Kevään debyyttilevy Meteoriitti ilmestyy. Bang: se singahtaa Suomen virallisella albumilistalla sijalle 12.

Kaksi vuotta myöhemmin Pariisin Keväältä tulee taas uusi levy, Astronautti. Bang: sama sija.

Sitten tuli kevät 2012 Helsingissä. Big Bang: levy Kaikki on satua keikkuu albumilistan kakkosena. 25 000 Facebook-tykkääjää. Pirusti radioaikaa. Keikkoja joka viikko.

Tuunelan on kylvettävä rahassa.

Vai onko? Kysymys rahasta saa hänet hiljenemään. Kuluu piinallinen, loputon minuutti. Sitten suu aukeaa:

"Mennäänkö sisään? Täällä alkaa tulla vähän kylmä, ja mä voisin ottaa vielä bissen."

----------

Pariisin Kevään ainoasta jäsenestä puhutaan monitaiturina, joka tekee kaiken itse. Jäsen tyrmää puheet.

"Mähän olen muusikko. Mun hommani on tehdä musiikkia."

Eikä muuta, vaikka hänen lyriikkansa saavat Suomen nurin.

"Kirjoittaminen on mulle tosi vaikeeta. Kuin laittaisin jotain eksoottista ruokaa, jota en ole ikinä tehnyt. Aineksista, jotka ei oo mitenkään tuttuja."

Yleisölle tämä luomisen tuska ei tietenkään näy. Otetaan esimerkki. Musiikkiverkkomedia Nuorgamin kriitikko Niko Peltonen kirjoittaa kappaleesta Kesäyö näin:

"-- runollisuusmittarin rikkova Kesäyö, jota pitää ehdottomasti soittaa tuhansissa puistoissa tuhansista mp3-soittimista tuhansille tytöille ensi kesän öinä --"

Miten mahtipontista! Ja niin totta.

Tuunelan sanoituksissa liikutaan kliseen ja kekseliäisyyden välimaastossa. Ei se ole tämän ihmeellisempää:

Ja ulkona kesäyö / satoi kasvoille kyyneleitä.

Tähän ei moni pysty, eikä siitä puhuminen Tuunelaa hetkauta. Tuunelan lyyrikonlahjoja kehutaan jatkuvasti ja estoitta, niin kriitikoiden keskuudessa kuin keikoilla. Monen fanin viesti kuuluu näin: kirjoita romaani!

"Aha."

Tuunelaa ei hetkauta edes ajatus siitä, että tuhannet suomalaiset ovat rakastuneet, harrastaneet seksiä ja eronneet hänen musiikkinsa tahdissa.

"Mm."

----------

Pariisin Kevään keikka on juuri ohi, ja Arto Tuunela on valmis juomaan kaljaa bändikavereiden kanssa.

Niin tehdään aina, sillä kotiin palaaminen keikan jälkeen olisi tietenkin kamalan keskiluokkaista ja tylsää.

Mutta: fani lähestyy Tuunelaa.

"Pliis, sano mulle jotain älykästä", tämä pyytää.

Tuunela on tuttuun tapaan hiljaa hetken. Lopulta tulee vastaus:

"Älä ryhdy karppaamaan."

Sitten Tuunela lähtee pois.

Keikan jälkeen, samoin kuin levyn tekemisen jälkeen, on tyhjä olo.

"Se on mun henkilökohtainen taiteilijarappio. Ettei irtoa mitään. Sellainen voi esimerkiksi tulla jos on vaikka tehnyt levyä pari kuukautta intensiivisesti. Siitä seuraa eräänlainen masentunut, lamaantunut tila."

Tätä ei ole syytä ymmärtää väärin: Tuunela ei ole inspiraation perässä juokseva taiteilijahörhö. Duuni on duunia, ja Pariisin Kevät on sylkenyt materiaalia ulos siihen tahtiin, ettei moinen selitys menisi läpi.

Sillä duunia nimenomaan Tuunela painaa. Menestys ei ole saanut häntä luopumaan päivätyöstä Finnvoxilla. Jos Arto Tuunela on Suomipopin ylijumala, on Finnvoxin äänitysstudio sen pyhättö. Miten hänen aikansa riittää siihen kaikkeen, kahden bändin pyörittämiseen ja päivätyöhön?

"Ei mulla ole ajasta pulaa. Esimerkiksi tänään olen nukkunut tosi pitkään enkä tehnyt yhtään mitään."

Mutta pakko sen on viedä aikaa?

"On mulla aikaa juoda kaljaa. Olisi kauhea ajatus, että ei olisi."

Toiset stressaavat mielenterveytensä pihalle yhdestä päiväduunista, ja hän vetää lonkkaa kolmen homman kanssa?

"Niin... Mä en edes käyttäisi sanaa stressi. Mulla on duuni, jossa on deadline. Se tulee aina, teki mitä teki. Totta kai ennen sitä käy ylikierroksilla. Mut sitten se loppuu. Eri juttu, jos tekee jotain hommaa, jossa ei pääse purkamaan stressiä. Sit kannattaa miettiä, onko se mielekästä. Ja että tarviiko työn olla sen takia vittumaista, että siitä maksetaan."

Tuunelan ylikierroksia lieventävät tekijät tulevat tässä: tyttöystävä ja koira.

"Paitsi että olen allerginen mun koiralle, mikä on vähän ikävää, koska rakastan sitä. Se näyttää sudelta."

Facebookissakin Tuunelan profiilin kansikuvana on suden näköinen koira. Pariisin Kevään promomateriaalissa samannäköistä koiraa esiintyy useampaankin otteeseen.

Bingo. Pariisin Kevät tuntuu olevan Tuunelalle niin henkilökohtainen projekti, että siitä puhuminen on hankalaa.

"Taika piilee varmaan samastumisen tunteessa, jonka jengi saa. En mä halua välittää musiikilla mitään poliittista sanomaa, se tuntuisi jotenkin ontolta. Mä kirjoitan biiseihin tosi henkilökohtaisista asioista."

----------

Lopussa Tuunela paljastaa valehdelleensa yhdessä kohtaa haastattelua.

"En mä oikeasti sanonut sille tytölle, että älä ala karppaamaan. Mulla ei ole hajuakaan, mitä mahdoin sanoa."

Nyt kaivataan vielä paljastuksia. Mistä popin ylijumalaa tullaan ihannoimaan seuraavaksi? Onko taskussa uusia proggiksia, ehkä kolmas bändi?

"No, eiks me jo sovittu, että mä tuun kirjoittamaan kirjan?"

Tuunelasta ei erota, milloin hän on tosissaan, milloin pilailee toisen kustannuksella ja milloin vitsailee. Mutta yhdestä asiasta ei ole epäilystäkään: hän olisi rennommin, jos pöydän toisella puolella istuva henkilö ei olisi toimittaja. Silloin hän todennäköisesti heittäisi enemmän läppää omituisella huumorintajullaan, puhuisi avoimemmin elämästään ja harkitsisi vähemmän sanojaan.

Se olisi varmasti mukavaa.

----------

Pariisin Kevät ilmaiskeikalla Cityn Baarifestareiden 31.5. klo 18 alkavassa avajaiskonsertissa Espan lavalla.

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi