DocPoint 2017: Alkuaikojen hiphop-yhteisöllisyydestä tuhdin tukottamisen ja nollatoleranssin kautta laillisille seinille

Helsinkiläisen graffitin tarina tallentui dokumenttielokuvaan. DocPointin Uudet Diktaattorit -näytös on jo loppuunmyyty, mutta uusi näytös on luvassa helmikuussa.

Aleksi Pohjavirran ohjaama ja Martti Tervon tuottama Uudet Diktaattorit  – Stadilaisen graffitin arkeologia 1987–2010 on tarpeellinen ja silmiä avaava dokumentti helsinkiläisen graffitikulttuurin vaiheista ja muutoksista välillä 1987–2010. DocPoint-festareilla nähtävä, mutta näytöksensä jo loppuunmyynyt dokkari piirtää tarkan ja esteettisesti kiinnostavan historiallisen kuvan suomalaisen graffitin vaiheista (ja vainoista). Leffa on nähtävissä DocPointin jälkeen seuraavan kerran 22. helmikuuta (lisäinfot leffan sivulta).

Leffan näkökulma tulee graffitikulttuurin sisältä. Taidemuodon typistäminen töhryiksi ei mahdu ajattelutapaan, jonka ytimessä on värin tuominen kaupunkikuvaan ja oman nimen näkyminen mahdollisimman laajalla. Suomalaisen graffitin kolmekymmentävuotisen historian merkittävimpiin tekijöihin kuuluvat haastatellut kertovat, kuinka eettiset pohdinnat, jotka liittyvät esimerkiksi siihen, minkä seinän saa maalata ja mikä pitää jättää rauhaan, käydään jokaisen maalarin pään sisällä.

Vuosikymmenten aikana tämä raja on piirtynyt eri wraittereilla eri kohtiin: toiset ovat tukottaneet sielunsa kyllyydestä mitä ikinä eteen tulee, kun toisille esimerkiksi yksityisen omaisuuden tai arvokiinteistöjen maalaaminen on ollut ehdoton no-go. Löytyy porukasta niitäkin graffitin alkuaikojen ihanteiden ylläpitäjiä, joille junien maalaaminen on ainoaa oikeaa graffitia.

Dokumentti pitää sisällään upeaa ja autenttista kuvaa suomalaisesta graffitista. Sisäpiiriin pääsyn tuntu on katsojalla vahvimmillaan kuvamateriaalissa, jossa maalarit hiipivät juna- tai raitiovaunuvarikolle kuumottavissa tunnelmissa.

Ohjaaja Aleksi Pohjavirta.
Ohjaaja Aleksi Pohjavirta.

Leffassa suomalaisen graffitin historia jakautuu selkeästi eri aikakausiin.

Kasarilla Suomeenkin rantautui uusi, ihmeellinen ja ihmisiä yhdistävä alakulttuuri nimeltään hip hop. Helsingissä meininki tiivistyi Lepakon jameihin, jotka keräsivät yhteen räppärit, breikkarit, DJ:t ja graffitimaalarit – tekijät kaikista hip hopin neljästä elementistä. Porukka oli pieni, mutta yhtenäinen. Legendaarinen The Diamonds Crew, jonka missiona oli tuoda isoa väriä ankeisiin kohteisiin Helsingissä, kertoo dokkarin haastattelussa virkavallan suhtautumisesta heidän tekemisiin. Kun kaverukset yllätettiin maalauskeikalta, tuli heille äkkilähtö ja kamat jäivät maalauspaikalle.

“Jälkikäteen puhelin soi, konstaapeli se ja se Pengerkadulta soitteli, että sattuisko sulla oleen hukassa 73 kannua spraymaalia. Tää ylikonstaapeli sanoi, että se näyttää helvetin hienolta, mitä oltiin tekemässä. Hän näki, että me saataisiin maalata valmiiksi se duuni, koska se oli niin upeeta.”

Tuolloin ei ollut vielä tietoakaan suomalaisen graffitikulttuurin 2000-luvun alkua määrittäneestä nollatoleranssista. Välissä oli kuitenkin ysäri, jolloin tekijöiden määrä moninkertaistui, paikkoja tukotettiin huolella, eikä spraytä suihkittu enää vain syrjäisiin tunneleihin tai sähkökaappeihin.

“Ensimmäinen aalto oli just sitä breikkari-, dj- ja hipidihop -meininkiä, mutta me tultiin vähän kovemmalla asenteella”, sanoo Trama, yksi ysärillä esiinnousseista suomalaisen graffitin keskeisimmistä hahmoista.

“Jos nää old schoolit Suomessa oli tehnyt 10-20 piissiä vuodessa, me tehtiin 300 piissiä vuodessa. Siinä oli aika huomattava ero. Kyllä nekin bommas, mutta me bommattiin mestat paskaks.”

Vanha ja uusi kulttuuri törmäsivät muun muassa Lepakon jameissa.

“Mehän tultiin sekoilemaan possella ja vedettiin jengiä turpaan. Aika idioottimeininkiä. Ei ne ehkä digannut, koska niillä tosiaan oli se hip hop ja united -meininki. Me oltiin vähän liian hulluja siihen”, Trama kertoo.

Ysärin myötä myös virkavallan suhtautuminen graffitiin muuttui tiukemmaksi. 1998 alkoi Helsingin kaupunginvaltuuston synnyttämä Stop Töhryille -projekti, jonka tarkoituksena oli poistaa graffitit, tägit, tarrat ja julisteet Helsingin katukuvasta. Nollatoleranssilinjan noudattamisen hengessä kaupunki käytti valtavasti rahaa siihen, että luvattomat graffitit poistetaan, vaikka ne sijaitsivat syrjäisissä mestoissa, joissa ei kulje kuin junat tai jotka ovat niin kusenharmaita, ettei mikään maali niitä voi rumentaa.

Nollatoleranssilinjasta haastateltavat sanovat dokkarissa muun muassa seuraavaa:

“Täysin keskiaikainen noitavainomeininki. Ja myös vois sanoa, että Suomen graffitin kulttuurihistoria tuhottiin täysin Taleban-hengessä. Kaikki ikivanhat maalaukset putsattiin.”

“Kun alkoi nollatoleranssi ja graffitivainot, niin se on vaikuttanut tosi paljon graffitin tyyleihin - miltä piissit näyttää. Jossain vaiheessa staili meni tosi ankeeseen suuntaan, kun ruvettiin miettimään, miten voidaan tehdä mahdollisimman nopeasti.”

Maalareiden kohdalla nollatoleranssi tarkoitti yhteentörmäyksiä toimivaltansa rajojen kanssa painineiden ja monessa kohtaa ne ylittäneiden vartijoiden kanssa. Se tarkoitti kymmenien tuhansien eurojen ulosottolaskuja tai pahimmillaan vankilakeikkaa.

“Mä diggaan tehdä sitä, mitä mä teen. Ei mua yks vartijanretku tai poliisi sillä tavalla pelottanut, että mun olis pitänyt laittaa saman tien soppakauha kulmaan ja olla tekemättä mitään”, upeassa maskissaan haastattelun antava, Vartija-takkiin pukeutunut haastateltava sanoo.

Nollatoleranssi teki osalle porukasta graffitin tekemisestä liian hankalaa. Jäljelle jäi kuitenkin ne, jotka ottivat tiukentuneen vartioinnin ja nollatoleranssin haasteena. Sekä ne, kenellä oli ulosotossa jo niin pitkä piikki, ettei lisäsanktiot pahemmin pelottaneet.

Stop Töhryille -projekti on kuopattu, vaikka Helsingissä kaupunki jatkaa edelleen paikkojen putsausta ja mittavaa vartiointia. Samaan aikaan on kuitenkin syntynyt paljon myös laillisia seiniä, jotka tarjoavat vaihtoehdon maalareille. Aivan viime vuosina katutaiteen arvostus on noussut ja yhä näyttävämmät seinät ovat saaneet laillisia graffiteja värikseen.

Tuore graffitidokumentti on pakollinen katsottava kaikista suomalaisen hiphopin ja graffitin historiasta kiinnostuneille. Muille se tarjoaa kiinnostavan näkymän kulttuuriin, jota voi olla vaikea ymmärtää ulkoapäin.

Lue myös: Suomalaisen graffitin tarina: Taiteesta töhryksi ja takaisin

2 kommenttia

KovaaPaskaa

23.1.2017 15:18

Onko tästä tulossa dvd:tä tai mitään muuta fyysistä kopiota?

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi