Toisin kuin luulitte Henna Kalinaisen ongelma ei ole se, että hän on esiintynyt Big Brotherissa tai puolipukeissa. Ongelma on se, että hän tuntuu haluavan kaikkien pitävän hänestä. Olisiko se mahdollista?
Palataan ensin vuosituhannen vaihteeseen.
Keravan rautatieasemaa vastapäätä, radan toisella puolella, Tapulikadulla sijaitsevan valkoisen 1970-luvun vuokratalon keittiössä tuoksuu makaronilaatikko. Ala-asteikäiset tytöt, Henna ja Sanna, imuroivat ja pyyhkivät pölyjä. Pian heidät, päiväkoti-ikäinen poika Sami ja vielä taaperoikäinen tyttö kutsutaan ruokapöytään. Keskimmäinen tytöistä, Henna, on äidille aina yhtä vaivaton.
”Tasapainoinen, ystävällinen kaikkia kohtaan, iloinen”, äiti muistelee. Syö kaikkea. Karkkipäivänäkin herkuksi kelpaavat rusinat ja viinirypäleet. Hitsaajana ja automekaanikkona toimiva isä – tai iskä kuten perheessä sanotaan – tulee kotiin myöhään. Hän tekee kahta työtä elättääkseen kuusihenkisen perheen. IT-kiima ei tässä kodissa näy: lapset jakavat huoneen ja nukkuvat kerrossängyssä. Lasten vaatteet hankitaan kirpputoreilta ja kierrätetään. Tytöt hankkivat lisäansioita jakamalla lehtiä ja hoitamalla pihan lapsia. Perhe kokoontuu yhteen yhä juhlapyhiksi ja joulusaunaan.
Niin kovin kunnollista.
Eikä ihan sitä, mistä Henna Kalinaisen opimme myöhemmin tuntemaan – Seiska-lehden sivuilta vuonna 2008 Miklu Forssellin wanna be -kylkiluuna. Seiskan keskusteluissa häntä haukutaan muun muassa julkisuushakuiseksi lehmäksi ja lumpuksi. Eikä haukkuminen eroa kuulemma siitä, mihin hän koulussa tottui. Siellä hänen lisänimensä oli lauta.
”Ei silloin käytetty huoratermejä.”
Sen sijaan kiviä hänen jalkoihinsa heiteltiin jo ala-asteella niin, että sääret olivat illalla mustelmilla. Ala-asteen ensimmäisellä ja toisella luokalla asialla olivat pojat, yläasteella kiusaajiin liittyivät tytöt. Ja kaikki alkoi silmälaseista ja hammasraudoista.
”Olin helppo kohde, kun itkin.”
Pahalta kiusaaminen tuntui, miettii Hennan äiti, lastenhoitajana työskentelevä Marita, nyt. Äiti on kotoisin maalta, Rautavaaralta. Hän suhtautuu asioihin käytännöllisesti.
”Onneksi Henna on selvinnyt.”
Selviämistä on auttanut realismi, inhorealismikin?
”Ei lapsilta voi saada pakolla hyväksyntää. Eivät vanhemmat voi pakottaa ketään olemaan lapsensa kaveri”, Henna sanoo ja kertoo, että esimerkiksi kivien heittelyyn puututtiin.
Mutta ehkä siksi Henna Kalinainen inhoaa Keravaa. Sieltä hän halusi aina pois ja pääsikin hetkeksi. Nyt hän tosin BB-avioeronsa jälkeen asuu taas paikkakunnalla ystävänsä nurkissa.
Seisomme Keravan juna-asemalla kaupunkikierroksemme aluksi. Henna saapui paikalle 20 minuuttia myöhässä. Hän oli yrittänyt varmistaa allekirjoittaneen varmasti tulevan paikalle. Toimittajan puhelin oli tyytännyt varattua. Joten Henna valmistautui kotonaan. Kävi kylvyssä, kuori ihon, harjasi hiuksensa pidennyksineen yksitellen, lisäsi niihin hoitosuihketta. Päällä on Fiorellan mekko. Kaikki vain siksi, että Henna epäilee matkassa olevan kuvaajan. Haastattelun ja Kerava-kierroksen aikana hän pyytää monta kertaa, että mekko mainittaisiin. Hän saattaa saada sen kuulemma ilmaiseksi.
Kierroksen tarkoitus on selvittää, millainen ihminen Henna on, onko mistään kotoisin.
Kehun vanhaa asemarakennusta.
”Ai jaa, no, ehkä se on erilainen kuin mitä Helsingissä.”
Henna tuntuu olevan huolettoman teeskentelemätön. Itse asiassa se on maneerisuuteen asti sivistynyttä näyttelemään pyrkivien ihmisten tapaamisen jälkeen hyvin virkistävää. Kun hänen vanhan opinahjonsa, Keravan Keskikadulla sijaitsevan Keudan (eli Keski-Uudenmaan ammattiopiston) parvella kysyn, minä vuosina hän opiskeli merkonomiksi, hän kääntyy:
”En mä voi sellaista mitenkään muistaa.”
Päättelen, että kyse on vuodesta 2005.
Henna ei ole valmistunut koulusta. Se ei näytä häntä häiritsevän.
Hän käy kysymässä vahtimestarilta kuvauslupaa, ennen kuin otamme kuvia.
”Hei, tää on mun entinen koulu. Voisimmeko kuvata täällä?”
”Aina pitää pyytää kuvauslupa”, Henna kääntyy minua kohti.
Hän on esitellyt vanhaa kouluaan toisillekin toimittajille. Silti oppilaat näyttävät olevan kiinnostuneempia portaita astelevasta Hennasta kuin päivän lounasvaihtoehdosta.
Kukaan ei pyydä nimmaria. Kysyn syytä.
”Kaikki ne, jotka sen haluavat täällä, ovat pyytäneet.”
Kaikki eivät ole kehdanneet pyytää suoraan. Hennan paras ystävä Tiina on saanut välittää ystävänsä nimikirjoituksia.
”Kun Hennan kanssa käy baarissa, näkee kuinka ihmiset tuijottaa ja alkaa supattaa, kato vittu toi on toi”, Tiina kertoo nyt kodistaan Vuosaaresta puhelimitse.
”Henna on mun seurassa sellainen kuin se on aina ollut.”
Tiina ja Henna ystävystyivät ala-asteella, jossain viidennen ja kuudennen luokan välillä.
”Klikit olivat syntyneet. Olin yksinäinen niin kuin Hennakin.”
Tiina opiskelee yhä koulussa, joka jäi Hennalta kesken, tosin nyt ammattikorkeakoulupuolella.
”Harmittaa, kun Hennalta jäi koulu kesken. Revimme toisiamme aina kouluun ja opiskelimme paljon yhdessä. Teimme ryhmätyötkin yhdessä. Henna on oikeasti ihan fiksu tyttö. Kun se keskittyy, koulumenestys on hyvää, kasin keskiarvoa.”
Arvosanat olivat kuitenkin toissijaisia, kun piti selviytyä kiusaajista.
”Yläaste ja koulun vaihto olivat uusi mahdollisuus luoda itseni uudestaan ja päästä porukkaan. Musta tuli häirikkö. Aloin lintsata. Poltin tupakkaa. Myöhästyin aina tunneilta. Yritin liikaa olla joku muu”, Henna kertoo.
Kovin tavallista kapina silti oli.
”Ekat kännit join joskus 13-vuotiaana.”
Tiina muistelee tyttöjen juoneen vaille 18-vuotiaana neljä Kopparbergin mustikkasiideriä ja ajelleen Helsingissä metrolla pääteasemalta toiselle.
”Ysiluokan jälkeen päätin, etten ole niin huono, että annan kiusaajien päättää mun elämästä. Olin vähätellyt itseäni koko ajan.”
Avuksi tulivat pii-happi-polymeerit. Henna siis hankki silikonirinnat. Tallinnasta 2 x 5,2 dl, 3 500 euroa (ne tuntuvat olevan ainoat luvut, jotka Henna suoralta kädeltä muistaa).
”Maksoin ne itse. Säästin rahaa jakamalla ilmaisjakelulehtiä ja myymällä lehtitilauksia, esimerkiksi Tekniikan maailman, puhelimessa.”
Kysyn, mitä ilmaisjakelulehtiä.
”Niitä, joita tulee postiluukusta.”
Sitten hän säästi lisää rahaa ja meni mallikuvauksiin. Ensimmäistä kertaa Henna Kalinaiselta pyydettiin nimikirjoitusta Keravalla vuonna 2006. Silloin hänestä tuli Seiskan tähtityttö.
Siitä lähtien sinä oletkin saanut seurata hänen elämäänsä. Tiedät Mikael Forssellista. Mutta et sitä, että Henna myöhemmin uskoi jalkapalloilijan kiinnostuksen parantaneen hänen itsetuntoaan.
”Kelpasin hänelle.”
Hänelle, joka on saanut parasta, Henna tuntuu sanovan. Tosin tämä on minun johtopäätökseni. Jatkan asiasta, mutta Henna ei halua sanoa enempää. En osaa sanoa, suojeleeko hän itseään, Forssellia vai odottaako jonkinlaista kiss and tell -haastattelutarjousta. Koska aika paljon Henna on jo kertonut: heiluneista peitoista ja kultakorusta.
Ja sitten on vielä BB-avioliitto ja -ero Antti Kurhisen kanssa, minkä seurauksena Henna asuu Keravalla ja me istumme Ravintola Provencalen loosissa. Tämä on kuulemma kaupungin paras ravintola, ja Henna tervehtii omistajaa. Tilaamme kanasalaatit ja Cokis lightit.
Henna haluaa keskittyä kertomaan blogauksistaan ja yrityksestään.
”Tienaan kotisivuilla jopa 200 euroa kuussa. Mulle maksetaan siellä olevista mainoksista click per view. Jotkut muotibloggarit voivat saada 1000 euroa kuussa.”
Henna tuntuu olevan tunnusluvuistaan ylpeä.
”Jossain vaiheessa vain huomasin, että olin antanut julkisuudelle kaiken, mutten ollut itse saanut mitään. Me alettiin Antin kanssa käyttää meidän julkisuusarvoa hyväksi. Saimme matkoja Kyprokselle, Venäjälle, kalustimme kotimme Kalustekauppa.comilta saamillamme 3000 euron kalusteilla. Saimme ne, kun sanoimme, että ne pääsevät kotiesittelyymme lehdessä.”
Seiskan nettisivuilla eräs lukija kommentoi Hennan haastattelua:
”Hennan julkisuuteen tulo ja siellä pysyminen on alusta asti ollut tarkasti paperille suunniteltua. Hennalla on taustalla jopa ihmisiä mediamaailmasta, joka yhdessä lehden kanssa nämä käänteet on suunniteltu.”
Puuttumatta kielenhuoltoon, kommentti kuulostaa köyhän miehen salaliittoteorialta. Silti Hennan juhliminen vuonna 2006 kuulostaa kovin ammattimaiselta ottaen huomioon, että hän oli Seiskan tähtityttö.
”Tutustuin Helsingissä toimittajiin ja mediaihmisiin. Pääsin Helsingin piireihin. Pääsin kaikkiin ilmaisen viinan bileisiin. Mulla oli 250 euron diili. Kaikki oli ilmaista ja hienoa. Koulu jäi kesken. Tuhlasin aikaa ja tunsin itseni vähän hyväksikäytetyksi. Vähän se tunne jo hellittää. Se oli väärä valinta.”
Mutta ei lähtöruutu Keravakaan oikealta tunnu.
”Haluan täältä Helsinkiin. Ne ihmiset, jotka asuvat täällä, tykkäävät Keravasta tosi paljon.”
Ja kyllä, Hennastakin voi hyvin tykätä.
City Tour Kerava by Henna Kalinainen
Henna Kerava-kierroksella
