Juppi tai duunari, huonosti menee, kertoo HS (28.8.) tulevasta teatterisyksystä. (Juppi? Joko tuo kaunainen kasarinimike voitaisiin sinetöidä samaan hautakammioon kuin mikrokeittokirja ja Pac Man?) Huonosti menee, ja vika on siinä, että a) ei ole töitä tai b) on töitä.
Aloitetaan työttömyydestä. Syksyn näytelmäkirjailija Arto Salminen sanoo, että työttömyysongelmia voitaisiin ratkoa “palaamalla 70-luvulle tai sitä edeltävälle ajalle.” Äkkiseltään tämä tuntuu hiukan vaikealta ajatukselta, mutta Salminen sanoo, että sitten alkaa tapahtua, kun länsimaissa aloitetaan poliittiset murhat ja “sisällissodan tapaiset väkivaltaisuudet.”
Niitä odotellessa me töissä käyvät taas joudumme huomaamaan, että löydämme ja hukkaamme oman minuutemme tässä vaahtoavassa pintamaailmassa.
Justiinsa juu. Misä mää oon. Voisiko joku nyt kerrankin kertoa missä menee raja: millaisen työpaikan saa vastaanottaa, jotta ei huomaa viettävänsä joulua yksin lahjojen keskellä?
Suomeen mahtuu yksi ajatus kerrallaan, ja jos se ei ole “Tommi Evilä presidentiksi”, niin se on: työnteko tappaa.
Harmi vain, että valaistuneet panttaavat itsellään tietoa siitä, mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Jos on huonosti palkatussa hommassa, on riistetty. Jos saa parempaa liksaa, ajautuu keskiluokkaan ja sitten ei taas tiedä todellisuudesta mitään.
Todellisuus on jotain, minne vain Jari Tervon veroäyrejä salaa kadehtivat yhteiskunnalliset taiteilijat pääsevät kurkkaamaan. Sieltä ammennetaan ideoita uusiin kässäreihin, joissa oksennetaan verta ja kaikki on päin helvettiä. Lisää aiheesta Pahan Maan kakkososassa Hapan Naama.
Salminen itse kertoo työskennelleensä värivarastossa. Häntä vituttaa vieläkin se, että hän sattui lainaamaan satasen miehelle, joka ei enää tullutkaan maanantaina töihin. “Se on elämää, jota keskiluokan on vaikea ymmärtää: mies ei tule töihin, kukaan ei tiedä siitä mitään.”
Arto, kyllä minä käsitän: vippaaja jäi dokaamaan, eikä tullut töihin. Simple as fuck.
Ymmärrän senkin, että keskiluokkaisen ihmisen on kovin vaikea luopua saavuttamastaan elintasosta. Koska itseään on ikävä katsoa peiliin ja myöntää olevansa kulutusriippuvainen, voi omatunnon ohitusleikkauksen suorittaa demonisoimalla työnantajat.
Helpompaa on Päivi Storgårdin kertoa työuupumuksestaan Kotilääkärissä kuin vaihtaa ylityöt pienempään asuntoon ja kelailla siellä raakaa suomalaista arkitodellisuutta.
Kirjoittaja on hevoshullu blondi
