Helsingissä kaupungin kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja haki vuonna 2011 yli 42 400 nuorta aikuista. Asunnon sai viisi sadasta. Ei ihme, että yksityisillä markkinoilla voi pyytää 650 euroa 17 neliön suihkuttomasta yksiöstä. Eikä sitäkään välttämättä saa. Ei ainakaan, jollei ole lukenut Cityn opasta vuokra-asunnon saamiseen.
Tilastojen mukaan Suomessa on ”vain” 1 500 asunnotonta alle 25-vuotiasta. Se on kukkua, sillä nuorten aikuisten asunnottomuus on piilevää. Kavereiden ja sukulaisten sohvilla lojuu kämppää kärkkyen vähintään kolminkertainen määrä nuoria aikuisia. Kuinka monta heitä on ja keitä he ovat, sitä ei tiedetä eikä tutkita. Miksei?
Tilastoissa puhutaan aina ”nuorten asunnottomuudesta”, aivan kuin se olisi jokin erityinen asunnottomuuden muoto. Asunnottomuus on vakavaa, ”nuorten asunnottomuus” sen sijaan kiusallista mutta väliaikaista. Vaihe, joka menee ohi ajan kanssa. Kyllä nuori ihminen nyt voi nukkua pari viikkoa (tai vuotta) sohvalla.
Tilanteen ratkaisu vaatii kahta asiaa. On luovuttava kategoriasta ”nuoret asunnottomat” ja ryhdyttävä käsittelemään kaikkia asunnottomia samanarvoisina. Sohvalla bunkkaajien on alettava kutsua itseään asunnottomiksi ja ymmärrettävä, että nuorillakin on oikeus omaan asuntoon.
