Jasmin Mäntylä

”Oletteko kuulleet, mitä Jasmin Mäntylä teki viimeksi valokeilassa pysyäkseen?”

”Hyppäsi veteen ja alkoi uida majakan ympäri.”

Nyt pitäisi vain tietää, kuka on Jasmin Mäntylä.

Katsotaanpa netistä. Turhin julkkis 2001. Lapsimalli. Lapsivaimo. Melkein missikilpailija. Melkein alkoholisti! Malli, laulaja, juontaja, laulaja-juontaja. Perheväkivallan uhri. Lolita. ”Eksoottinen kaunotar.” Artisti.

22-vuotias yh-äidin ja mummun kasvattama, peruskoulupohjalta ponnistava, huomiota herättävän kaunis oululaistyttö, jolla ei ollut kouluvuosina yhtään poikaystävää, tai ystäviä ylipäätään.

Tyttörukka, turhisten kruunaamaton kuningatar, autiopää, vitsi.

Mainitsen joillekin tutuille, että aion haastatella Jasminia. Hehheh!

”Just joo.” ”Hih, no meidän Jukka varmaan haluais tulla mukaan.” ”Eiks teillä muita aiheita oo?” ”No in case se ei tee ohareita.” ”Se ei oo luonnokaunis, ihan meikkaamalla tehty.” ”Mä näin sen kerran ihan kännissä…” ”Se on kuulemma vittumainen tyyppi.”

Vittumainen?

Kops-kops-kops, sen on pakko olla Jasmin! Vain oikea prinsessa käyttää korkokenkiä tähän aikaan maanantaista.

”No kuule mä lopetan nyt”, casual monday or anyday -vaatteisiin pujeutunut Jasmin sanoo puhelimeen ja minua nolottaa, koska Jasmin on niin pitkä, ja minä olen niin lyhyt ettei hän edes huomaa minua ennen kuin tökkään häntä selkään ja toivon, ettei puhelimen toisessa päässä ollut Tuomo tai Mike, toivottavasti ei ainakaan Markku.

Valkoiset hampaat

Oli siinä kyläläisillä ihmettelemistä, kun Mäntylän Helga Kanadaan lähti. Sellaisen tumman perään, mitä ne oikein on. Miksi se sinne lähti? Täällähän on hyvä, ei hierrä enää ryssät ja jotenkuten on totuttu elämään täällä pohjoisessa.

On rakennettu omin käsin torppa, muutettu siihen ja alettu uusi elämä kaukana kotoa. Vähän ulkopuolisten asemassa, mutta toisaalta koko Suomesta on tullut yhtäkkiä karjalaisten hoodia. Maa on rakennettu täyteen käytännöllisiä taloja, joihin kuitenkaan kukaan ei oikeasti ole halunnut muuttaa, ja joiden alla makaavaa maata oikeastaan kukaan ei ole halunnut luovuttaa. Ja ehkä siitä johtuu Helga Mäntylänkin kotitalon tietty apeus, jota hän yrittää koristella häviksiin.

”Äiti haluaa aina sisustaa pikkuesineillä ja kaikella krääsällä. Mä en halua ympärilleni mitään turhaa. Tykkään pelkistetystä”, sanoo Jasmin ja sytyttää vihreän Marlboron. Hänen hampaansa ovat hohtavan valkoiset. Amerikassa ne olisivat myös oikaistut.

Helga rakastuu 18-vuotiaan palolla intialaiseen Ashleyyn ja muuttaa tämän perässä Kanadaan. Ja pian maitojunalla kotiin Ouluun synnyttämään. Ashley viihtyy Suomessa kuukauden ja lähtee sitten pakoon kylmyyttä ja mahdotonta kieltä. Hän palaa takaisin Kanadaan, eivätkä hän ja Helga ja pikkuinen Jasmin-vauva enää koskaan tapaa.

”Lähettelen isälle kirjeitä ja kuvia. Hän on kiinnostunut musiikista ja pyytää aina lähettämään levyjä ja kuvia jos on. Isä tietää, että oon julkisuudessa täällä. Se on kuulemma mennyt naimisiin.”

Pikku-Jasminilla ei ole hätää. Hän ei muista isästään mitään eikä osaa tätä siksi kaivatakaan. Mummon ja äidin kanssa matkustellaan, ja arki-illat istutaan ja turistaan aikuisten juttuja.

Suhde siivoojana työskentelevään äitiin on vieläkin melkein symbioottinen.

”Kun Jasmin lähtee Turussa ulos kävelemään, hän soittaa ja sanoo, että kävele mun kanssa äiti, ja sitten me taas jutellaan kaikki maailman asiat”, Helga Mäntylä kertoo.

Mikä sitä tyttöä oikein vaivaa? Mikä siitä tulee isona?

”Se on vieläkin niin kauhean lapsellinen… Se laulajan urahan olis oikein hieno, mutta kun siihen pitäs keskittyä vähän eikä aina olla näitä muita juttuja viemässä väärään suuntaan. Pysyttelis vaikka nyt ihan vaan sinkkuna, katselis ja rauhottuis”, äiti toivoo.

85-vuotias mummu ei pienistä hätkähdä. Menetettyään kolme tytärtä ja aviomiehen muutama railakas lehtijuttu lapsenlapsesta tuntuu niin pieneltä.

”Mutta se pahoinpitelyjuttu talvella, se oli kyllä sellainen, että mummukin sano, että tämän jälkeen saa kova paukku tulla että vielä hätkähtäisi.”

Lööppikuningatar

Vaan eipä mennä asioiden edelle. Varhaislapsuutensa ainoastaan aikuisten seurassa viettänyt pikkuvanha Jasmin ei viihdy ala-asteella lainkaan. Ystäviä on vähän, oikeastaan vain ”pari tyyppiä”, eikä yhden opettajan systeemikään ole Jasminista kiintoisa.

Yläasteella on mukavampaa. Tunnit ovat vaihtelevampia, ja viikonlopuissa on ihan uutta säpinää, kun 13-vuotias Jasmin tekee muotinäytöksiä ja käy mallikisoissa.

Viikolla hän lukee ahkerasti läksyjä.

”Olin niinku et pakko tietää kaikki!”

Hän ei pyöri kylillä kaljanjuontia harjoittelemassa, eikä poikaystävääkään ole, jos emme ajattele huhuja, joiden mukaan Jasminilla oli noihin aikoihin suhde opettajaansa.

”Ei mulla… noita rupes tulemaan vasta sitten, kun muutin Turkuun”, Jasmin takeltelee.

Haastattelunauhalle tarttuvat vastaukset kouluajoista ovat ohuita ja vältteleviä. Oliko sulla kavereita? Joitakin, joo. Olitko ulkopuolinen? Ymh, tavallaan, joo, en, tai joo ehkä vähän. Kiusattiinko sua? Ei, mutta sen vaan huomasi, että onkohan se kateutta vai mitä, että oli aika huonot välit joihinkin, tai siis… Olitko silmätikku? En, tai mmh, joo tai en tai.

Joten kaikesta päätellen Jasmin oli luokkansa kaunein, mutta ei suosituin.

Uudet kaverit löytyivätkin mallikursseilta ja näytöksistä, jossa muut olivat jo 18 vuotta täyttäneitä, Jasminin silmissä kokeneita maailmannaisia ja -miehiä.

”Ei harmittanut, että en ollut oman ikäisten kanssa, kun pääsin mallihommissa kurkistamaan aikuisten maailmaan…mutta siitä tuntuu olevan jo sata vuotta. Ihan kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa maailmassa toi koko mallijuttu. Enkä mä tietysti silloin voinut kuvitellakaan, että tästä tulis tällaista rumbaa.”

Siis tällaista: Upea Jasmin edustaa Suomea Istanbulissa, kiistää romanssihuhut Jari Kurrin kanssa, liian lihava Miss Turuksi, toipui masennuksesta, jätti mallitoimiston, hämmästelee ilkeitä juoruja, naimisiin, häämatkalta äidin luo, hakee avioeroa, sai potkut, tekstasi Ilkka Kanervalle, Rhodokselle Dannyn kanssa, yllätti laulajana, laihtui 15 kg, ei tullut keikalle, uusi poikaystävä, syksyllä naimisiin, katuu avoliittoaan, kihlautui, pahoinpideltiin, miehet pelkäävät, sai töitä, uusi rakas, jätti Tuomon…

”No se oli kyllä paras lööppi, että ‘laulajan ura pelasti alkoholismilta’. Mulla oli sillon esiintyminen Seiskan synttäreillä, kuljin sama lasi kädessä koko illan. Niin kaikki toimittajat vaan, että no Jasmin, miten sulla pysyy nyt toi huikka hallussa? Hahhah.”

”Se on normaalia nuoruutta, että käy ulkona ja bailaa. Mutta miks… Mä kävin silloin pari kertaa viikossa baareissa. Joka ikisestä kerrasta joku oli infonnut Seiskaan. Kaikesta, mitä mä teen tulee skandaali. Miks kaikki mun tekemiset pitää saada näyttämään niin likaisilta? Vaikka mä vaan seisoisin tässä, niin sekin on jotain kauheeta.”

Miksei Jasmin voi vain yksinkertaisesti lakata antamasta haastatteluja?

”Otetaan nyt vaikka tää Tuomon juttu. Kun hän antaa lehtiin jotain kommentteja, niin sittenhän mulle soitetaan ja sanotaan, että se sanoi näin, mitä sä sanot. Juttu tulee joka tapauksessa. Niin kyllä mä jotain haluan sanoa, kun toinen väittää että mä olen alkoholisti enkä hoida asioitani.”

Renttujen ruusu

Niin, tämä Tuomon juttu. Ja ne muutkin jutut.

”Voi en mä tiedä miks mulla on aina niin huono tuuri miesten kanssa! Ja miksei ne sano suoraan mulle, jos on jotain vikana? Miksi niiden pitää selvittää nää asiat lehtien sivuilla? Ei Tuomokaan sanonut mulle yhdessä ollessa, että asiat olis huonosti.”

Isot silmät katsovat yläviistoon.

”Ei kai mulle kukaan normaali mies tule juttelemaan, kun ne ajattelee, että toi on se hullu”, hän sanoo ja osuu luultavasti melko lähelle totuutta. Noin kauniin naisen valloittamiseen tarvitaan röyhkeyttä, jota anopin unelmavävyiltä harvemmin löytyy.

”Niin en minä tiiä missä ne kunnon miehet piilottelee”, pohtii äitikin.

”Kyllä minä oon ajatellu, että tytön elämä olis ollu paljo helpompaa, jos se ei olis noin kauhean kaunis.”

Onneksi on sentään paras ystävätär Claire, hänen veljensä ja muutama muu läheinen, joiden kanssa pyöriä. Ja joiden luona asustella – tavarat ovat taas äidin luona Oulussa.

Lean lämppäri

On itsenäisyyspäivä 2001. Turun Elyseé-areenalla järjestetään itsenäisyyspäivän tanssit, joissa esiintyvät Esa Nummela ja Lea Lavén. Mutta paikalla hengaava toimittajajoukko ei ole nyt kiinnostunut heistä, vaan debyyttikeikkansa tekevästä Jasmin Mäntylästä.

”Se oli niiiiin pelottavaa. Olin ihan varma, että mut ammutaan lavalle. Ensin kuulin et sinne on tulossa 7000 ihmistä, ja sitten vielä että mä esiinnyn Lea Lavénin jälkeen. Niinku et hän on mun lämppäri. Sillon mä ajattelin, et ei jumalauta!”

Keikan jälkeen Jasmin yllättyi pitkästä aikaa positiivisesti. Lavén tuli taputtelemaan selkään ja antoi äidillisiä ohjeita. Toimittajat kehuivat. Ja yleisö.

”Koskaan ei ole ollut niin hyvä olo kuin silloin. Julkkispiireissä musta ajatellaan kaikenlaista, mutta kun mä oon keikoilla, niin yleisö tulee aina kiittämään ja sanomaan, et älä välitä niistä lehtien jutuista. Se on ihanaa, kun ne huomaa, että noi lööpit on vaan sellasia työasioita.”

Syyskuuksi Jasminille on buukattu kolme keikkaa. Lokakuulle yksi.

”Me otetaan ennen sitä Karstulan keikkaa tyttö tänne kotiin rauhottumaan”, äiti tuumaa.

Edessä on kuukausia, joissa kalenteri näyttää pelkkää tyhjää, jos ei taas jostain ilmesty höyryveturipuiston koristeen tehtäviä tai muuta sellaista työtä, joka sopii kouluja – sisältäen autokoulun – käymättömälle, kasvonsa jo melkein kuluttaneelle nuorelle juontajalle.

”Mä unelmoin kivasta miehestä ja perheestä, sellaisesta ihan tavallisesta elämästä. Ettei kukaan soittais ja pyytäis kommentoimaan.”

On vain yksi ongelma.

”Mä en oikein tiedä, miten tätä elämää pitäisi elää.”