Kari-Pekka Toivonen

Syötävä, sanovat naiset, mutta mitä sanoo näyttelijä itse?

Kari-Pekka Toivonen oli pitkään vain tuttu kasvo tv-sarjoista. Elokuva Nousukausi teki hänestä seksisymbolin. Nyt naiset saavat ihailla Toivosta kahdessa elokuvassa. Kankailla pyörii jo Lapsia ja aikuisia, ja ihan pian Kukkia ja sidontaa. Nam, nam ja vielä kerran nam, sanoo Jaana Rinne. Mutta mitä sanoo Toivonen, kolmen lapsen isä?

Bulevardi 2:ssa käy keskipäivän kuhina. Kari-Pekka Toivonen syö lounaspastaa ja pullistelee hauiksiaan puhuessaan. Sen hän tekee huomaamattaan. Toivonen on toivottoman seksikäs. T-paita on sopivan kireä, farkkuja ei uskalla edes vilkaista.

Joka kaudelle lanseerataan uusi filmitähti. Olet tämän syksyn malli. Miltä se tuntuu?

“Ei sellaisesta saa puhua. En ainakaan minä, hah! No, kyllä sitä tietenkin haluaa olla jotain muuta kuin uusi metalliväri autossa. Jokainen näyttelijä haluaa olla jotain muuta.

No, kunhan itse tietää, miltä kantilta tätä hommaa tekee. Pitää olla lojaali sille kaksikymppiselle jannulle, sille joka pääsi Teatterikouluun. Että voisi mennä sen kanssa oluelle. Voisi nauraa sille, mutta se voisi myös nauraa mulle. Pitäisi pyrkiä säilyttämään sitä idealismia, jota oli silloin, kun lähti tälle matkalle.”

Eilen joku Columbia Tri Starin mimmi soitti ja kertoi, että sinusta on tehty paperinukke. Kommentoi!

“Juha Veijosesta tehtiin postimerkki, musta paperinukke! Olen tehnyt näyttelijänä kaikenlaista, ei mulla ole tarvetta määritellä itseäni. Lievehommaan liittyvät ilmiöt eivät vaikuta muhun mitenkään. Olen 37, valmistunut Teatterikoulusta 92 ja saanut siitä lähtien tehdä kaikenlaisia hommia.”

Sait maisterinpaperit postissa vuonna 1994. Miltä se tuntui?

“Sehän oli hienoa! Ei. Ajattelin, että jos on päässyt haaveilemaansa opinahjoon, on korrektia valmistua sieltä myös. Ei sillä läpyskällä ole muuta merkityistä kuin se, että se on olemassa.”

Elokuva, sekä teatterirooleissasi näkyy halu vaikuttaa. Yhteiskuntaan, arvoihin, fiiliksiin…

“Haluan uskoa, että sillä mitä tekee on jotain merkitystä. Välillä on tietenkin mukava hullutella, pöljäillä kunnolla. Nuorempana oli onnellinen, kun sai tehdä paljon, nykyään on tärkeämpää keiden kanssa tekee kuin mitä tekee.”

Olet pääroolissa Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia -leffassa, joka harppaa sivuun kotimaisesta normiheteroelokuvasta. Esität Anteroa, joka ei anna spermaa. Ei anna, vaan päätyy katkaisemaan siemenjohtimensa. Olen tavannut vain yhden jätkän, eikä sekään ole suomalainen, joka on tehnyt noin radikaalin liikkeen. Onko kyseessä uusi trendi?

“Ei, en usko. Siemenjohtimien katkaiseminen on leffassa vain yksi erillinen teko. Kun suhteessa syntyy kilpailuasetelma, jätkä vetää esiin tuollaisen aseen. Se haluaa kaiken pysyvän ennallaan, pelkää menettävänsä jotain. Leffa on vähän mutkalla arjesta. Siinä on rajuja käänteitä, mutta olisi ollut mahdotonta lähteä miettimään, ettei kukaan voi toimia noin. Totta kai voi toimia. Ja toimii. Jos ihminen pelkää elämää tai muutosta, hän tekee kaikki keinot torjuakseen sitä. Se voi mennä ja menee joskus ihan överiksi.”

Sinulla on kolme lasta. Menettääkö mies vauvan syntyessä paikkansa?

“Luulee menettävänsä! Pitää vain olla sen verran itsetuntoa, että pysyy siinä, tajuta että isyyteen liittyy uusia asioita. Ne on vain opeteltava.”

Kaikki eivät vaan pysty sopeutumaan isiksi. Oletko itse hyvä daddy?

“Sopeutuminen on aika helppoa. Sitten kun lapset ovat siinä, on maailman helpointa olla vanhempi. Sehän on väistämätöntä. Moni kokee varsinkin ensimmäisen raskauden muutokset pelottavina. Näin on, jos ei vaivaudu ottamaan selvää asioista, ymmärtämään kuviota syvällisemmin. Jos ymmärtää, ja äiti antaa osallistua, homma ei enää pelota. Jos pitää sellaista kauhukuvaa yllä, että nyt mun paikka tässä menee, nyt se menee, niin totta kai se menee! Jos on mukana, niin kyseessä on yhteinen juttu.”

Oletko ollut mukana synnytyksissä?

“Kaikissa. Synnytyksen jälkeen tajuaa, että nainen selviytyy mistä vaan. On se sen kaltainen kokemus, että se riittää naisen uroteoksi pitkäksi aikaa. Onneksi elämässä on joitain asioita, joista naisen ei tarvitse selvitä. Sitä varten tässä ollaan, että voi hoitaa miesten hommia.

Synnytyksiin osallistuminen on ollut tärkeätä. Olen tajunnut, että se varsinainen työ tehdään tosiaan muualla.”

Kimppa vahvistuu?

“Kyllä! Jokainen mies tekee omat ratkaisunsa, mutta kyllä mä suosittelen. Jos on mahdollisuus päästä mukaan, niin kyllä.

Nykyään vallalla tuntuu olevan ongelmien väistely. Elämän pitäisi olla helppoa, kaikki pitäisi saada nopeasti. Jos tuntuu pahalta, niin äkkiä pois, käännetään selkä. Vältetään tekemästä yhdessä sellaisia asioita, jotka saattavat nirhaista vähän olkapäästä ja rintakehästä vähän raapaista. Ne kuuluvat elämään! Henkinen kestävyys on nykyään aika minimissä, ja fyysinenkin kestävyys alkaa kai olla aika heikkoa. Jos ihminen on olemassa vain niissä kivoissa jutuissa, niin kannattaako edes aloittaa?”

Tämä ei ole ikä- vaan aikakysymys. Tällainen asenne vaikuttaa lamaannuttavasti kaikkiin sukupolviin. Toisaalta työelämän puolella haetaan jatkuvaa menestystä. Luuseri on suunnilleen saman ikäinen sana kuin sinkku.

“Sen kaltaista maailmaa, jossa pitäisi suoriutua tästä elämästä niin, että olisi joko keskitasoa tai mieluummin vähän keskitasoa ylempänä, mutta kuitenkin tasapäinen, pitää aina vastustaa! Itseään ei tarvitse mitata onnistujana tai epäonnistujana, riittää kun tykkää, on iloinen siitä mitä tekee. Joskus voisi sanoa: ‘Joo, kyllä!’ sen sijaan että ruikuttaa, se on sitä suomalaista.”

Tulin Pohjois-Italiasta. Sitä meininkiä oli taas kiva katsella.

“Kun tekee havaintoja ja katsoo esimerkiksi ryhtiä, niin suomalaisen miehen tai naisen ryhti on ihan erilainen. Tämä on nyt kyllä stereotypiaa, mutta siellä voidaan kävellä ihan selkä suorana. Meillä on kyllä mahdollisuus samaan. Ryhtiliike!”

Naisliike? Näyttelit poliisia Maria Kalliossa.

“Jep. Nainenkin voi olla esimies!”

Miehet eivät mene iltapäivälehtien kansikundeina vieläkään läpi, muuta kuin ruumiina, eivät kuulemma myy lehteä. Joo!

“Niputus ja kiintiöt eivät mene multa läpi, ei mies- eikä naisasioissa. Yksilöt yksilöinä. En haluaisi ikinä perustaa sellaista teatteriryhmää, jossa olisi vain miehiä. Jossain esityksessä voisin olla, mutta – ryhmä jossa olisi vain ukkoja! Karmea ajatus, ihan järkyttävä, hähää!”

Lapsia ja aikuisia -leffassa on myös lesbokuvio, Anteron vaimon ja toisen naisen välinen yhtäkkinen rakastuminen.

“Näin voi käydä. Mitä tahansa voi tapahtua. Luulemme voivamme määritellä lähipiirimme ihmiset parilla kolmella adjektiivilla tuosta vaan, mutta kun joku kysyy minkälainen itse olet: no, se riippuu tilanteesta, mielialasta. Itselle annetaan muutoksen mahdollisuus, muut pysyvät samanlaisina.”

Olit myös mukana Kaupunginteatterin Vieraat-projektissa, jossa oli kehitysvammaisia näyttelijöinä. Kari Heiskanen ohjasi esityksen. Tuollaiset jutut kolahtavat minuun.

“En laita juttujani mielelläni tärkeysjärjestykseen, mutta tuo projekti oli todella merkittävä. Se mitä tehdään ja mikä näyttelijän työssä on merkityksellistä sai ihan uuden valaistuksen tuon jutun myötä. Joo, se oli hienoa!”

Downinsyndroomaisilla on ilo. Voitaisiin ottaa oppia niistä. Joillain on sellainen ihosairaus, ettei niiden iho kestä kosketusta. Ovat täynnä haavoja. Mun mielestä nämä tyypit ovat Jeesuksia. Kaikki vammaiset pitäisi ottaa kulttuuriin mukaan, rikastamaan sitä.

“Kyllä! Sääli, että nämä projektit ovat sellaisia pyrähdyksiä. Vaatii aina etukäteen hirvittävän väännön, että näitä tyyppejä saa näkyville. Miksi. En tiedä. Siellä oli mukana yksi tyyppi, joka osasi tanssia flamencoa, jolla oli liike todella hyvin hallussa, mutta vaikeuksia puheen kanssa. Kirjoitettiin sivumonologi ja päätettiin, että se vedetään läpi vaikka siihen menisi kaksi tuntia!

Sillä kaverilla oli jo valmiiksi lyöty sellaiset esteet, joita meidän niin sanottujen terveiden pitää kehitellä itsellemme, että selviydymme jostain jutusta sankareina. Kun sillä toisella puolella käydään joka aamu ylittämään esteitä. Jo aamupuurolla ollaan tekemisissä niin rajujen itsensä voittamisten kanssa, ettei siihen hirveästi jää aikaa pohtia, että miltäs mä nyt näytän ja mikä olisi se mun tämänpäiväinen kova juttuni.”

Vanhuus on myös sellaista jatkuvaa base-hyppyä jostain tosi korkealta.

“On, on. Pitäisi vaan oppia kääntämään katseensa itsestään pois ja katsomaan oikeasti ulos. ”

Teit myös uskottavan roolin Nousukauden jakomäkeläisrapparina. Mistä olet kotoisin?

“Turusta, Raunistulasta. Nykyään siellä on kaikki paikat restauroitu ja hienoja puutaloja, joissa asuminen maksaa paljon. Silloin oli hienoja puutaloja, joissa asuminen ei maksanut mitään. Luokkakaverit eivät saaneet tulla sinne leikkimään, kun se oli niin raju paikka. Siellä asui vain viinanmyyjiä. Mä elin oikein onnellisen lapsuuden siellä, karu kuva oli vain ihmisten mielissä. Sieltä se taju tulee, miten pitää elää. Aina puhutaan, miten vaikeata on löytää oma paikkansa maailmassa. Ainahan se on vaikeata, mutta jos on valmis näkemään muutakin kuin mustaa ja ankeata, on mahdollisuus tulla ihan täyspäiseksi ihmiseksi.”

Tai näyttelijäksi! Onko sulla joskus rooli hirttänyt kiinni, jäänyt päälle?

“Ei, ei ole. Kun teatterissa ihmiset taputtavat, se on merkki siitä, että on aika herätä ja jättää rooli siihen. Sieltä se tavallinen minä sitten kuoriutuu.”

Näyttelijän ammatti on kiehtova. Pääsee kekkuloimaan alasti ja pussailemaan luvan kanssa vieraita. Onko näytteleminen yhtä totista kuin lasten leikki?

“On se, leikkiä ja totta.”

Huomaan heti, jos näyttelijä ei ole omasta leikistään. Jos se vaan yrittää suoriutua.

“Näyttelijä pakottaa onnistuessaan katsojan kokemaan sellaisia tilanteita, joista se mielellään luistaisi, joita on vaikea kohdata. Juttuja, joissa on oikeasti sähinää.”

Teatteritkin alkavat liian helposti vetämään iisejä temaattisia rekiä, tekemään samantyyppisistä aiheista näytelmiä, jotka menivät “viimeksikin hyvin kaupaksi.”

“Arvaamattomuus on se juttu. Katsojakaan ei saisi suoriutua. Parhaimmillaan katsoja jää miettimään, miksi se roolihenkilö teki noin tai näin. Rooliin valmistautuessa ei ole mielenkiintoisinta tehdä hyvin kotitehtäviä, vaan katsoa mitä se kaveri oikein a i k o o tehdä. Mieli pysyy virkeänä, jos pystyy yllättämään itsensä.”

Stella Polaris yllättää itsensä aina, koska homma perustuu improvisaatioon. Teidän leffa Kukkia ja sidontaa on tulossa teattereihin. Paljasta jotain.

“Idyllinen pikkukaupunki, postikorttimainen maailma, yhteisö täynnä salaisuuksia ja valheita. Mä näyttelen makkaramiestä, jonka rouva juo, ja suhteessa on muutenkin rankkaa vääntöä. Mies lähtee, ongelmat häviävät, kun hän poistuu paikalta. Sitten ei ole enää ongelmaa. Muka.”

Lapsia ja aikuisia elokuvateattereissa. Kukkia ja sidontaa -elokuvan ensi-ilta 15.10.

2 kommenttia

ooh

22.10.2004 14:42

niin särmä kaveri, ettei tule mieleen mitään mistä arsyyntyisi...

cruise look toimii

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

vahanystava

16.8.2010 16:14

kari-pekka on maailman paras näyttelijä ja tosi namu

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi