[BOXSTORY 350]
File: Jani Tolin
- Syntynyt
1974 - Ruoka
Halloumiavokadosalaatti - Kämppä
26,5 m² vuokrayksiö Punavuoressa - Kirja
Don Miguel Ruiz: The Four Agreements - Taiteilija
Doze Green
[/BOXSTORY]
[BOXSTORY 350]
Graffitin ja Janin historiaa
1984
Hip hop ja graffiti saapuvat Suomeen.
Tolin: Ensimmäinen graffiti.
1987
Ensimmäiset Lepakon hip hop -jamit ja graffitin SM-skabat.
Tolin: Ensimmäiset hoppijamit Lepakossa.
1989
Ensimmäinen junagraffitibuumi.
1990
Tolin: Graffitin suomenmestaruus.
1992
Kulosaaren melumuurin luvallinen maalaus.
1993
Toinen junagraffitibuumi.
1995
Malminkartanon aseman luvallinen maalaus.
Tolin: Malminkartanon aseman maalaus.
1999
Tolin: Ensimmäinen soolonäyttely Tukholmassa, Marimekon Tolin-kuosi.
2000
Kaupunki ylimaalaa Kulosaaren melumuurin.
2001
Tolin: Ensimmäinen soolonäyttely Suomessa, Stockmannin One Wayssa.
2004
Kaupunki ylimaalaa Malminkartanon seinät.
Tolin: Musavideo-ohjaus: Elastinen – Syljen
2005
Tolin: Yhteisnäyttely isä Kimmo Tolinin kanssa Kiasmassa, Kamppi Center -seinämaalaukset.
2007
Tolin: Walls Belong To Us -ryhmänäyttely New Yorkissa.
2008
Nollatoleranssi päättyy.
Tolin: Näyttely Lontoossa Egsin kanssa.
2009
Suvilahden graffitiaita aukeaa.
2010
Kalasataman graffitiaita aukeaa.
2011
Tolin: Maisematapetti Pepsille New Yorkin toimistoon.
[/BOXSTORY]
Kuvataiteilija Jani Tolin äänestettiin viime kuussa Underground Artist of the Year -kilpailun voittajaksi. ”Underground” on tosin tässä yhteydessä väärä sanavalinta. Tolin on Suomen tunnetuimpia katutaiteilijoita ja edelleen graffitiskenen ykkösnimiä, vaikka aktiiviset maalausajat ovat jo takanapäin.
Itseoppinut Tolin on outolintu sekä graffiti- että kuvataideskenessä. Liian ammattimainen sopiakseen enää ensimmäiseen, liian kummallinen sulautuakseen jälkimmäiseen. Tolinilla on sama ongelma kuin graffitilla: molemmat ovat tunnettuja, mutta eivät taidepiirien tunnustamia. Se tosin tulee muuttumaan pian.
Jani Tolin piti ensimmäistä kertaa tussia kädessään vuonna 1984. Oli sattumaa, että yksi Suomen ensimmäisistä graffiteista ilmestyi juuri siihen etelähaagalaiseen tunneliin, jossa 9-vuotias Tolin kavereineen sytytteli nuotioita ja kivitti puluja. Maalauksessa luki Hip Hop Don’t Stop. Kotoa löytyneillä tusseilla syntyi viereen oma pieni piissi. Pian Tolin alkoi koristella Milonoffin veljesten kanssa Katajanokkaa ja keskustaa. Oppaana graffitin maailmaan toimi alan raamattu Subway Art.
Tolin lopetti Torkkelin kuvataidelukion vuoden jälkeen ja haki kahdesti Kuvataideakatemiaan, tuloksetta. Työttömyyskorvausten ja vanhempien avustuksen turvin Tolin matkusteli ja järjesti klubeja.
”1990-luvun alkupuolen kaverit kiersi Eurooppaa maalamassa junia, mä valuin klubiskeneen.”
Matka vei ensin mainosgraafikoksi, sitten freelancer-graafikoksi ja lopulta taiteilijaksi.
Tolin itse määrittelee taidesuuntansa urbaaniksi katutaiteeksi. Vaikka hänet on 2000-luvulla hyväksytty neljän newyorkilaisen graffitijengin jäseneksi, hän maalaa graffiteja enää harvakseltaan. Taide on työ, graffiti harrastus.
”Useimmat graffitimaalarit pitää katutaiteilijoita ihan spedeinä. Graffitimaalarin näkökulmasta he ovat itse niitä, jotka oikeasti tekee kaduilla asioita.
Katutaiteilijat taas on niitä, jotka on menneet taidekouluun ja leikkineet siellä jollain sapluunoilla. Mä olen tietoisesti pitänyt graffitin ja katutaiteen erillään. Olen kuvataiteilija, jonka teoksissa on vaikutteita graffitista.”
Puristien mielestä ainoaa oikeaa graffitia ovat laittomasti tehdyt piissit. Tolin ei ole samaa mieltä.
”Jos se on galleriassa, mutta edelleen visuaalisesti graffitia ja tehty samoilla tekniikoilla, miksi sitä pitäisi kutsua joksikin urbaaniksi aerosolitaiteeksi? Graffitia se on edelleen.”
Tolinin mielestä laiton ja laillinen graffiti voivat hyvin elää rinnakkain.
”Graffiti hyväksytään kuvataideskenessä ja akateemisessa maailmassa, ja siitä voi tulla osa kuvataiteen opetusohjelmaa. Mutta ei se vie mitään pois katugraffitilta. Puritanistit voivat edelleen maalata laittomasti niin paljon kuin jaksavat. Ei se, että joku saa apurahaa tai työn galleriaan, ole heiltä pois.”
Kyllä vain, Tolin on varma, että kuvataiteilijoiden ja akateemikoiden on jossain vaiheessa pakko tunnustaa graffiti osaksi kuvataidetta.
”Graffiti on merkittävin kuvataiteen suuntaus, joka maailmassa on nähty viimeisen sadan vuoden aikana. Se on syntynyt kadulla ilman instituutioita ja levinnyt maailman joka kolkkaan. Viimeisten 40 vuoden aikana se on eniten dokumentoitu taiteen muoto.
Tyylejä on mieletön kirjo, on postmodernistinen, neoklassinen, ekspressionistinen, surrealistinen, dadaistinen, naivistinen, impressionistinen ja vaikka mitä muita suuntauksia.”
Suuntauksia ei kylläkään ole nimetty, sillä taidehistoriallista tutkimusta tehdään graffitin levinneisyyteen verrattuna naurettavan vähän.
Katutaidetta ei juurikaan näy Suomessa kaduilla. Seinien pesu on edelleen niin kiihkeää, että moni katutaiteilija toteuttaa itseään vain niiden sisäpuolella. Tolin on kuitenkin optimistinen.
”Turussa ja Porissa on maalattu isoja, koko seinän kattavia maalauksia, pian toivottavasti Helsingissäkin. Siitä on vasta vähän aikaa, kun fasistinen nollatoleranssi loppui. Skenellä kestää aikansa toipua.”
