Tämän päivän Suomessa ihmisten ylipainon arvostelua pidetään totaalisen mauttomana, mutta sen sijaan tuntuu olevan sosiaalisesti täysin hyväksyttävää kommentoida loukkaavasti toisten alipainoa.
Kokeilkaapas vaikkapa työpaikan kahvitunnilla seuraavia lauseita: “Toi Kylie alkaa olla kauheen näkönen noin laihana. Siis tosi ällöttävää.” ja “Vois toi Hanna Pakarinen oikeesti pudottaa ainaki viistoist kiloo. Vittu mikä tankki.” Kumman veikkaatte herättävän enemmän iloista puheensorinaa ja ymmärtäviä nyökkäyksiä? Niinpä.
Mistä sitten hoikkien sosiaalisen henkipaton asema johtuu? Kauneusihanteiden äkillisestä muuttumisestako? Tuskin. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että suomalaiset ovat yksi maailman lihavimmista kansoista. Viidesosalla väestöstä painoindeksi paukkuu yli kolmenkympin, jota pidetään vakavan ylipainon rajana. Mielenvirkistykseksi kerrottakoot, että 165-senttistä ja 80-kiloista naista pidetään saman kaavan mukaan lievästi ylipainoisena. Meikäläinen on tottunut kutsumaan tuollaista ihan reilusti läskiksi.
Liikalihavuuteen liittyy sydänsairauksien sekä diabeteksen lisäksi usein myös masennusta sekä huonoa itsetuntoa. Kun kokonainen kansa piehtaroi huonon itsetunnon parissa, mitään hyvää siitä ei voi seurata. Siitä on historia esimerkkejä täynnä.
Eräänlaisen kansallisen itsekusetuksen huipentumana onkin syntipukeiksi löydetty laihat ihmiset. Kun ei jakseta nousta läskeiltä perseiltämme vetäisemään muutamaa kierrosta pururadan ympäri, osoitetaan sen sijaan pulleilla sormillamme hoikkia ja hoetaan: “Anorektikot, anorektikot! Me saatamme olla hieman tukevia, mutta nuo ovat sairaita!”
Kyllä, anoreksia on sairaus ja on tärkeää, että siitä puhutaan, mutta jokainen laiha ihminen ei automaattisesti kärsi syömishäiriöstä. Jätetään diagnosointi ammattilaisille ja kokeillaan vaikkapa passata se päivän kuudes donitsi.
Kirjoittaja on 25-vuotias kirjailija, jonka painoindeksi on 26,1
