Sunnuntain palloilut toivat kasvoille lajienvälisen nokkimisjärjestyksen. Toisen pienuuden, toisen suuruuden. Reissun päälle päässeet jenkkien tusinamiljonäärit pieksivät suomalaiset jääkendoareenalla, kun taas brittien futiskentillä nähtiin kahden manchesterilaisjoukkueen elämää suurempi taistelu Valioliigan mestaruudesta.
Suomen lätkäjengi sai viikonloppuna pahasti kyytiä Pohjois-Amerikan pojilta. Perjantaina Kanada naputteli Suomen nippuun krapulasta toivuttuaan ja sunnuntaina USA nöyryytti leijonia 0-5-lukemin. Tarina lienee sen verran monille tuttu, ettei näistä sen enempää.
Ihmisten tapittaessa Suomen säälittävää räpellystä kaukalossa, alkoi Briteissä tapahtua.
Valioliigan päätöskierrokselle lähdettiin Manchester Cityn ja Manchester Unitedin ollessa tasapisteissä, maaliero teki Cityn asemasta suhteellisen turvallisen. Cityn piti paketoida mestaruus helposti kotiyleisön edessä voittamalla putoamisuhan kanssa painiva Queens Park Rangers. ManU:n tehtävänä oli ottaa pisteet Sunderlandin vieraana. ManU hoiti oman osansa. City oli lähellä lipsauttaa otteensa mestaruudesta.
QPR jyräsi Cityn ohi ja mestaruusjuhliin saapuneet City-fanit painoivat päänsä. Samaan aikaan Sunderlandissa ManU:n kannattajat yltyivät tanssiin kuultuaan tuloksia kotikaupungistaan. Hetkeä myöhemmin tilanne pyörähti toisin päin ja City-fanit saivat juhlansa.
Cityn matsi kesti kaksi minuuttia ManU:n koitosta pidempään. Tällä kertaa tuo kaksi minuuttia oli riittävän pitkä aika. Kun ManU:n pelissä kuultiin loppuvihellys, joukkueen manageri Alex Ferguson ehti jo tuulettamaan mestaruuden merkiksi. Kokeneen herran kasvoilta näki sen hetken, kun hän tajusi että vielä on liian aikaista riemuita. Niin olikin. Cityn Sergio Aguero iski joukkueensa mestaruuteen sekunteja myöhemmin.
On tietysti epäreilua vertailla kahta lajia täysin erilaisten tapahtumien perusteella. Suomi saattaa hyvinkin petrata peliään ja nousta vaikka mestariksi asti. Silloin taas rillataan, poika saunoo, torilla tavataan, ihanaa leijonat ja ties mitä. Kyse on suomalaisten jakamasta saagasta, johon kirjoitetaan vuosi toisensa jälkeen uusi lehti.
Brittifutis puolestaan ei kosketa suomalaisia ja äärimmäisen harvoin, jos koskaan, sielläkään päädytään tämänvuotisen kaltaiseen huipennukseen.
Lätkä on virtahepo suomalaisen urheilun olohuoneessa. Se vie mediahuomion ja sponsorirahan. Se vie lahjakkuuden. Se täyttää tilan, eikä muille lajeille jää happea.
Kansainvälisesti kyseessä on tietysti täysin marginaalinen laji, jonka harrastajamäärät ovat pienet. Ylipitkät MM-kisat raahustetaan läpi joka ikinen vuosi parhaiden pelaajien taistellessa vielä NHL-kentillä. Myös Suomessa jääkiekko jää harrastajamäärissä jalkapallon taakse.
Jenkkimediaa ei lätkä voisi vähempää kiinnostaa. Esimerkiksi New York Times noteerasi USA:n ja Suomen välisen ”taiston” muutaman lauseen uutistoimistopätkällä. Suomessa lätkälle varattu tila on vakio. Esimerkiksi Helsingin Sanomat rummutti kaksi sivullista, vaikka kyseessä oli lähes merkityksetön ja suomalaisten kannalta häpeällinen matsi.
Onneksi tulee kesä ja jalkapallon EM-kisat. Neljän vuoden päästä niillä kentillä pelaa myös Suomi, kun uusi sukupolvi on kasvanut saappaisiinsa ja joukkuemäärä kasvaa kuudestatoista 24:ään. Toivottavasti lätkämenestys on siihen asti vaisua, jotta lajit asettuvat oikeaan tärkeysjärjestykseen.
