Lentävä Suomalainen

Nouse seisomaan ja kurota kätesi ylös. Kuvittele, että allasi on metrin verran sameaa vettä. Ja kuvittele vielä, että sinun olisi laskeuduttava veteen, kätesi korkeudelta,

700 metriä minuutissa laukkaavalla hevosella. Hetken päässä odottaa valtava oja, jonka takana on jyhkeä tukki. Sen jälkeen ehkä kaksi pick-upia lavat vastakkain. Ja taas. Yli. Sillä hevosella.

Tästä on kysymys kenttäratsastuksessa, ratsastuksen kuninkuuslajissa. Maastokoe on kuin rallia autolla, jolla on oma tahto. Jos 500 kiloa huippuunsa trimmattua lihaa tekee 60 kilometrin tuntivauhdista toisen päätöksen kuin ratsastaja, seuraukset ovat kohtalokkaat.

”Joka kerran isolle radalle lähtiessään tietää, että siellä voi menettää henkensä. Mutta ainakin sen menettää, kun tekee jotain hauskaa”, sanoo Piia Pantsu, kenttäratsastaja, jonka tavoite Ateenassa on koruttomasti olympiakulta.

Hauskaa? Eikö tuo ole pikemminkin pelottavaa?

”Maastoratoja ei voi hypätä, jos pelkää. Mutta kyllä mulla on valtava kunnioitus niitä esteitä kohtaan, jättestor respect”, kummallista itämurteen ja ruotsalaisen korostuksen sekoitusta puhuva Pantsu sanoo.

Kotkasta kotoisin oleva Pantsu on asunut Ruotsissa jo 12 vuotta. Ratsastus on Ruotsin toiseksi suurin urheilulaji jalkapallon jälkeen, minkä vuoksi valmentautumis- ja kilpailumahdollisuudet ovat siellä tasolla, josta Suomessa voidaan vain haaveilla.

Ratsastuksen Pantsu aloitti tuhansien pikkutyttöjen tapaan tavallisella ratsastuskoululla, jonka omistaja sattui olemaan kenttäratsastusentusiasti Erja Saartia.

”Päätin, että se tallilla pyörivistä tytöistä, joka pyytämättä tarttuu luutaan ja lakaisee tallin käytävän, saa minulta ilmaista valmennusta”, Saartia kertoi jälkeenpäin.

Lattian lakaisi Piia.

Sanatonta vuoropuhelua

Hevosilla ei ole kunnianhimoa, eivätkä ne motivoidu voitoista. Ne on siis saatava kiinnostumaan urheilusta jollakin muulla tavalla. Siksi ratsastusta voidaan perustellusti pitää maailman vaikeimpana taitolajina – väline on elävä, kolmevuotiaan lapsen älyllä varustettu massiivinen olento.

On aina pieni ihme, kun hevonen ja ratsastaja oppivat kommunikoimaan keskenään. Vähän sama kuin koittaisit saada appelsiinin tanssimaan tangoa. Kanssasi.

Huipputasolla tätä sanatonta vuoropuhelua on käytävä sellaisin finessein, että ratsastaja ja hevonen voivat neuvotella oikeasta vauhdista, kierroksista ja ponnistuspaikasta parinkymmenen sentin tarkkuudella. Puolen metrin heitto isolla esteellä voi merkitä kaiken loppua.

Tämän dialogin taitajana Pantsu on mestari.

Hän on kyennyt nostamaan hevosen toisensa jälkeen vaikeisiin luokkiin ja voittanut useita ‘grand slam’ -kilpailuja. Viime vuonna hän ratsasti toiseksi Badmintonissa, ratsastuksen Wimbledonissa. Maailman arvostetuin hevoslehti Horse & Hound teki tämän jälkeen Pantsusta ylistävän jutun, ja nimesi maastossa lentävän suomalaisen Flying Finniksi.

Pokatessaan palkintonsa Kentin prinsessalta Pantsu sai kiitoksen kahdenkymmenen vuoden mittaisesta uurastuksesta.

”Muuta elämää ei ole kuin hevoset”, Pantsu sanoo.

Ajoittain sen huomaa kiusallisen selvästi. Kun Pantsu kutsuttiin Linnan juhliin MM-mitalin jälkeen, hän ei tuntenut ketään vieraista.

”Äiti tilasi mulle suomalaisen naistenlehden ja käski opiskella siitä vastaisuuden varalle”, Pantsu kertoi.

Huippu-urheilijoita on vain harvassa, sillä useimmat tulevat tajuihinsa kahdenkympin korvissa ja havaitsevat, että kilpaurheilussa ei pohjimmiltaan ole mitään järkeä. Siis jos järkevän standardina pidetään omistusasuntoa, työpaikkaa ja lapsia alle kolmenkympin iässä.

”Ateenan jälkeen mun elämässä on musta aukko”, Pantsu sanoo. Hänen elämäänsä raamittaa kilpailukalenteri, eivät keskiluokkaiset oletusarvot.

Pantsu palaa kuitenkin haastattelun aikana useita kertoja aiheeseen, joka ei liity hevosiin millään tavalla. Lapsiin.

Hän kokee urheilijana samoja paineita kuin urapingot naiset, jotka eivät osaa päättää satsatako työhön, perheeseen vai koittaako tehdä kumpaakin yhtä aikaa. Hevoset ovat itsessään kuin suuria lapsia, jotka vaativat huomiota 24/7, eivätkä edes koskaan muuta pois kotoa. Lasten ja vakavan kilparatsastuksen yhdistäminen on lähes mahdotonta.

”Miten se olis mahdollista? Eihän lapset voi asua kahta viikkoa jossain trailerissa, kun me kierretään Eurooppaa”, Pantsu miettii ääneen ja vastailee itselleen.

”Eihän siitä mitään tulis… Kai mä sitten vielä ehdin…”

Taitoa ei voi ostaa

Ratsastuksella on eliittilajin maine. Eikä katteetta. Olympiajoukkueisiin mielivät niin Universal Pictures-studion kuin Leviksenkin perijättäret.

Pantsu on kuitenkin aivan tavallisesta perheestä. Isä on yrittäjä, äiti sosiaaliterapeutti. Ensimmäinen oma kilpahevonen maksoi saman verran kuin laadukas satula, eikä Pantsulla ollut Ruotsiin muuttaessaan muuta omaisuutta kuin kaksi hevosta ja polkupyörä.

Nyt hänellä on oma talli, vajaan viiden miljoonan kruunun liikevaihdolla pyörivä oma yritys, 100 000 euron arvoinen hevoskuljetusauto ja ensimmäinen oma asunto, ”maailman pienin talo” Ruotsin Flyingessä.

Isoista luvuista huolimatta Pantsu elää kädestä suuhun-tyylillä.

”Viime vuonna oli ensimmäinen kerta, kun tilinpäätöksessä jotain jäi viivan alle. Jos haluan kilpailla viikonloppuna, rahat pitää tehdä viikolla”, valmennuksilla ja hevoskaupalla varsinaisen toimeentulonsa hankkiva Pantsu sanoo.

Näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Kuten kaikki harvinainen, myös huippuhevoset ovat hyvin kalliita. Jenkkien tultua Euroopan hevosmarkkinoille ei ole enää harvinaista, että nuorista, vasta kilpauransa alussa olevista hevosista maksetaan miljoonia euroja.

Pantsulle on tehty Karusosta useita tarjouksia, jotka olisivat poistaneet taloudelliset huolet ainakin hetkeksi. Mutta ilman oikeaa hevosta paraskaan ratsastaja ei ole urheilijana mitään. Ilman Karusoa olympialaisia ei ole.

Strategiset mitat: 162 cm/475 kg

On huhtikuinen aamupäivä Flyingessä, naapurimaan hevosmaailman keskiössä. Ja tässä se – hän? – nyt on, itse Karuso. Tunnen samanlaista värinää kuin jalkapallofani saattaisi kokea nähdessään Beckhamin livenä.

Mutta oikeastaan Karuso, ruotsalainen puoliverinen, ikää 10 vuotta, on aika vaatimattoman näköinen hevonen. Se on fysiikaltaan kuin pitkänmatkan juoksija, kuiva ja jäntevä. Sievä, mutta ei lainkaan niin näyttävä kuin vaikkapa kollegat kouluratsastuksen puolella.

Pantsun kampaajansa vinkistä löytämä Karuso katselee ulos karsinansa ikkunasta, kiinnittämättä mitään huomiota käytävällä pyörivään henkilökuntaan tai muihin hevosiin. Sen ilme on levollinen, suorastaan zen.

Kenttäratsastuksen tulevaisuudesta on käyty viime aikoina kiihkeää debattia. Lajin vastustajat – kuvaavaa kyllä – eivät ole niinkään huolestuneet lajin ihmisille aiheuttamista riskeistä, vaan siitä, että aina silloin tällöin myös hevosia menehtyy paksuille radoille. Tyypillisin tapaturma on se, että hevonen katkaisee epäonnistuneessa hypyssä jalkansa.

”Formulakuski astuu autoonsa tietoisena lajin riskeistä, mutta hevonen ei voi valita osaansa. Siinä mielessä ymmärrän pointin”, Pantsu sanoo, ”mutta se, mitä vastustajat eivät tajua on, että hevoset ovat meille ratsastajille kaikki kaikessa, arvokkainta omaisuutta. Kyllähän mäkin teen kaikkeni, ettei tulisi mitään onnettomuuksia. En vie hevosta radalle, josta en tiedä sen selviävän”, Pantsu sanoo.

Mitähän Karuso ajattelee elämästään? Kokonsa puolesta –162 cm, 475 kg – se voisi milloin tahansa runtata ratsastajansa seinään tai heittää hänet selästään, mutta sen sijaan se hyppää pyydettäessä valosta pimeään, tuntemattomiin vesiin, kummallisiin sokkeloihin.

Miksi se tekee sen?

”Koska mie pyydän.”

Mikä laji?

· Kenttäkilpailu on triathlonia ratsain. Ensimmäisenä ratsastetaan kouluratsastuskoe, tuomarien arvostelema ohjelma. Koulukokeessa testataan huippuunsa viritetyn hevosen kuuliaisuutta.

· Toisena päivänä ratsastetaan maastokoe, jossa ratsukko hyppää maastoon sijoiteltuja esteitä kovasta laukasta. Vaikeimmissa, ns. neljän tähden kilpailuissa hyppyjä 6 km pituisella radalla on noin 30. Vauhtia ratsukolla on 690 metriä minuutissa.

· Viimeisenä päivänä ratsukko hyppää vielä tavallisen esteradan. Esteet eivät ole isoja, mutta maaston jälkeen maitohapoilla olevat hevoset pudottavat puomeja helposti.

· Lajin megatapahtuma on Badmintonin neljän tähden kisa, joka on katsojamäärältään, noin 200 000 kävijää vuosittain, maailman toiseksi suurin yksittäinen urheilutapahtuma Indy 500-ajojen jälkeen. http://www.badminton-horse.co.uk