Lontoo!

Luottotoimittaja Sam Inkinen teki iskun Lontooseen.

Khkhkhkhkhkhkh-ssssssssssssss-krkrkrkrkrkrkrkrkrkr.

British Airwaysin reittikone laskeutuu tottuneesti Berliinistä Heathrow´n lentokentälle, jarruttaa ja aloittaa vapaan parkkipaikan metsästyksen. Matelemme tuttua jättiläisrakennusta kohti, kun kapteenin tervetulotoivotus varastaa huomioni: "Lontoossa on sumua, mutta muuten taatusti mukavaa. Nauttikaa keväästä!"

Suunnistan vanhasta tottumuksesta lentokentän alakertaan Piccadilly Linen päätepysäkille. Odotellessani tuubin saapumista pyytää pakistanilainen siirtolainen savuketta ja kertoo vastapalvelukseksi saarivaltion viimeiset kuulumiset. Kuulen, että Skotlannissa on opettaja seonnut ja listinyt konetuliaseella 16 nappulaa. Ja että pikkutuhmia alusvaatteita myyvän Ann Summers -putiikin myyjätär on viikko aikaisemmin raiskattu Lontoossa. Ja että Trafalgar Squaren pulut on myyty kaupungin kreikkalaisiin ravintoloihin.

Sam Inkinen Lontoossa

Ja että Trafalgar Squaren pulut on myyty kaupungin kreikkalaisiin ravintoloihin...

Niinpä niin, Lontoossa on sumua mutta muuten aina mukavaa. Ohitamme juuri South Kensingtonin asemaa, kun puhe kääntyy kevään IRA-pommituksiin. Terroristijärjestö möyhentää Lontoota samalla röyhkeydellä kuin AIZ ("Anti-imperialistiset Solut") listii ihmisiä Saksassa. Mutta kuten Moskovassa tai Berliinissä, myös Lontoossa asioihin turtuu. Vaikka kaupungissa räjähtää kerran-kaksi päivässä ja metroasemat ovat pommiuhan vuoksi säännöllisesti jumissa, ei media sen enempää kuin tavallinen londonerikaan ole asiasta kiinnostunut.

Isossa, kaikkeen tottuneessa pääkaupungissa väkivalta kuuluu arkeen, ja huomion varastavat vain todella näyttävät spektaakkelit &shyp; sellaiset kuin Stingin tuleva konsertti Finsbury Parkissa tai alkukevään iso räjäytys: IRA varusti rekan 300 kilolla semtex-muoviräjähdettä ja täräytti kaksi korttelia lähellä Canary Wharfin liikekeskusta tuhannen pillun sirpaleiksi.

Päällisestä harmoniastaan huolimatta Lontoo onkin sotatilassa, asia vakava eivätkä pommivitsit missään nimessä tervetulleita. Jos salkkunsa tai koulureppunsa menee unohtamaan puhelinkoppiin, päätyy se tuhottavaksi poliisin erikoislaboratorioon.

Kello lähestyy ilta-kahdeksaa, kun nousen liukuportaita takaisin maan pinnalle. Ulkona sataa sohjoa; The Sunin kansi kertoo ufoista ja Prinsessa Dianan selluliitistä. Huomaan muistelevani Hanif Kureishin elokuvaa London kills me sekä T. S. Eliotin hetkeen sopivaa kiteytystä: "huhtikuu on kuukausista julmin".

Maailman metropoli

Haastattelen Lontoossa opiskelevia Karri Ahoniusta (23) ja Päivi Pirhosta (27), jotka käyvät esimerkiksi niistä lukuisista suomalaisista, jotka tätä nykyä suuntaavat EU:n, työpaikkojen ja koulujen vaihto-ohjelmien innostamina Englantiin. Kynnys lähteä on nuorille suomalaisille matala. Kieli tai kulttuuri eivät muodostu ongelmiksi.

"Lontoo on pohjimmiltaan kuin mikä tahansa länsimainen metropoli. Leipää ja limsaa saa kaupasta, julkisilla pääsee liikkumaan. Kymmenen miljoonaa ihmistä vain tuo mukanaan enemmän kaikkea; mahdollisuuksia ja ongelmia. Asiat moninkertaistuvat Lontoossa."

Kuten Manhattan on myös Lontoo kansojen, kulttuurien ja tapojen monisärmäinen sulatusuuni. Asian huomaa, kun yrittää määritellä, millainen on tyypillinen lontoolainen. China Townin kiinalainen ravintoloitsija tai lähikorttelin intialainen sekatavarakauppias ovat yhtä lontoolaisia kuin kymmenennen sukupolven soholainen.

"Aluksi Lontoon kansainvälisyys hämmentää. Tuntuu niin kuin brittienglantia ei kuulisi oikein missään. Metro asian todistaa selvimmin; täydessä vaunussa on valkoisten lisäksi vähintään kahta muuta rotua, yleensä intialaisia ja mustia. Lontoo ei ole enää kansainvälinen, vaan monikansallinen metropoli."

Englantilaisten Suomi-kuva on kuulemma olematon. The Timesissa oli kuva Kemin lumilinnasta; Ahtisaaren valtiovierailua tuskin noteerattiin. Uutiset ovat Englanti-painotteisia; paparazzien mielenkiinto menee julkkisten pongailuun. Lontoo on suurkaupunki, jota on kokonaisuutena mahdoton hallita.

Entä hullun lehmän vitsaus:

"Hullulehmä-burgereita syötiin vielä syksyn ajan hymyssä suin. Uutiset olivat silloin lieviä, muutama koululainen sairastunut Keski-Englannissa. Lehdet kirjoittivat tyyliin ´vain yksi 20000:sta´, ´ei vaikuta yli 10-vuotiaisiin´. Nyt ovat toisenlaiset pihvit parilalla ja brittiliha pannassa. Asia on vakava."

Klubit eli "Non stop till u drop"

Perjantai-ilta. Kääntelen levottomasti taajuussäädintä hakien oikeaa radioasemaa: Kiss FM, Capitol, Virgin Radio... Puolen minuutin etsiskelyn jälkeen löydän piraatin, joka antaa klubivinkkejä ja soittaa Orbitalin uutta trance-biisiä. Selvitän viikonlopun koordinaatteja; henkisenä tukenani Lontoon lyömätön kaupunkiraamattu: painotuore Time Out.

Klubielämä on Lontoossa tunnetusti henkeäsalpaava. Suurin ongelma on taas kerran valitseminen. Perjantain optioita olisivat mm. Royn ja Dj Sequencin Trance-Mission (Adrenalin Village, Sopwith Way) sekä maineeltaan kunnioitettava Smashing (189 Regent Street), jossa tiedän Lontoo-diggari Roope Lehtisen tanssineen (!) pöydillä. Lauantaina voisi suunnata esim. Heavenly Socialiin (Turnmills, 63 Clerkenwell Road) ja jatkaa sieltä The Big Chill -raveihin King´s Crossiin (livenä mm. Global Communication). Trendikästä uusromantiikkaa löytäisi maanantaina Arcadiasta (Madame Jo´s Jo´s; 8-10 Brewer Street).

Aloitan klubisurffailun suuntaamalla Mr. C:n (The Shamen) The End -klubille West Central Streetille. Klubissa on "perinteinen" musta teknoluola ja groovimpi house/garagepuoli. Maistelen jäillä ohennettua camparia, katselen kolmen brittitytön tanssia ja tajuan jälleen kerran englantilaisten olevan helvetin ruma rotu.

Asetun sohvaryhmään, jossa unkarilainen teinityttö, saksalainen alppihiihtäjä ja kiinalainen kaupparatsu polttavat jointtia ja väittelevät Hong Kongin palauttamisesta manner-Kiinalle. Selviää, että Wong-niminen herra on hankkinut Australian kansalaisuuden ja paennut kommunisteja vapaaseen länteen. Hän muuttuu kalman valkoiseksi, kun ojennan kadulta saamani kommunistipuolueen esitteen.

Hieman myöhemmin hivuttautuu Laurent Garnierin näköinen heppu viereeni ja kaipaa juttuseuraa. Paljastuu, että hän on ranskalainen toimittaja, töissä Lontoossa ja pettynyt englantilaiseen seksikulttuuriin. Kauheinta kaupungissa ovat fransmannin mielestä viskin- ja lageroluenmakuisia kortsuja myyvät automaatit: "Etsi mulle nainen, joka haluaa imeä viskinmakuista skordaria."

En ehdi vastata, kun tutkimusmatka Lontoon clublandissa jo jatkuu. Kiidän mini-cabilla huiman pitkiä etäisyyksiä; pongaan Michael Arthurin ja Dj Tobyn kanssa yhden jos toisen kapakan. Törmäämme tuttuihin; vanhoihin ja uusiin. Ihmisiä tulee ja menee. Jossakin vaiheessa menetän tarkan käsityksen ajan ja tilan koordinaateista. Joten klubitilanteesta sanottakoon yleiskommenttina seuraavaa:

Entiset jazz-pioneerit Gilles Peterson, L.T.J. Bukem ja James Lavelle soittavat London Calling -nimisessä klubissa. Soundina energinen drum and base. Blow Upissa miksataan B-leffojen soundtrackeja; yleisönä Blurin ja Stereolabin artisteja. Sunnuntai-iltana parhaalta vaihtoehdolta tuntuu Mars-klubilla (12 Sutton Row) pyörivä Speed. Soittamassa Fabio & Co; soittolistalla ambient-vetoista jungle-biittiä.

Skenekuulumiset

Silmäilen Virgin MegaStoresta ostamaani, Jonathan Flemingin vime vuonna toimittamaa teosta What kind of house party is this? sekä flaijeritaiteesta kertovaa kovakantista teosta Highflyers. Skeneuutisista pöyristyttävin on edelleenkin konservatiivihallituksen hyväksymä Criminal Justice Bill, joka on suunnattu (laittomien) rave-tapahtumien tukahduttamiseksi.

Klubitrendejä on vaikea suositella, kun ne muuttuvat Lontoossa lähes viikoittain. Musiikilliseti kevään trendejä ovat olleet jungle ja drum and bass &shyp; molemmat mustan musiikin perinteestä ponnistavia rytmisiä tanssimusiikkityylejä. Genren suosimia mestoja ovat olleet mm. Goldie-possen Metalheadz-partyt sunnuntaisin Blue Notessa (1 Hoxton Square) sekä AWOL-klubi torstaisin Ministry of Soundissa (103 Gaunt Street).

Lontoon kevätsoundi tukeutuu myös trip hopiin ja easy listeningiin. Tekno ja house soivat kuten ennenkin. Varsinkin keskiviikkoisin suuntaavat reiverit Heaveniin (Craven Street) ja Club UK:hen (Buckhold Road). Suosittuja ovat olleet myös Andy Weatherallin Sabresonic sekä legendaariset Megadog, Megatripolis ja Hulla Baloo.

Tehostuneesta valvonnasta huolimatta on Lontoo edelleen iso tajunta-apteekki. Klubeissa liikkuu kaikkea mahdollista parempaa ja huonompaa roinaa &shyp; lähinnä "ekstaasia", joka usein paljastuu epäpuhtaaksi amfetamiiniseokseksi. Klubit ovat kalliita (10-15 puntaa) ja pärstäkontrolli sisään yhtä vittumainen kuin Pariisissa tai Tokiossa. Asiasta on turha etsiä logiikkaa, sillä sellaista ei ole. Ruumiintarkastukset kuuluvat käsikirjoitukseen.

Jos löysempi ja "normaalimpi" hauskanpito kiinnostaa, voi sunnuntai-iltapäivisin suunnata Churchiin King´s Crossiin (Bagley´s Warehouse). Täällä juopotellaan, sekoillaan, stripataan ja toisinaan myös kuksitaan australialaiseen surffibaarihenkeen. On selvää, etteivät britit itse pystyisi näin vapautuneeseen menoon. Church onkin Lontoon aussiyhteisön ylpeydenaihe, jossa kengurumaan rotevat karjut saavat seuraa hyvin ruskettuneista kiwi-tytöistä (= uusseelantilaiset) sekä eteläafrikkalaisista bailu- ja matkailufriikeistä. Musiikkina soitetaan vain top 40 -charttiroinaa sekä disco- ja rock-klassikoita.

"No sex, please. We are British"

Brittipoliitikkojen seksihurjastelut ja perversiot toki jo tunnetaan. Viimeisin kärähtänyt konservatiiviministeri löytyi tuoliin sidottuna, naisen alusvaatteisiin pukeutuneena, muovipussi päässä &shyp; ja nirri tukevasti pois. John Majorin (tunnetusti viisas päämies, joka ei läpäissyt bussien konduktööritestiä) toverillinen kommentti: ministeri ei tainnut olla onnellinen.

Nyt kuuntelen kertomusta Saatchi-mainostoimiston johtohahmosta, jonka omituisena hupailuna oli heittää hirttosilmukka kaulansa ympäri ja sukeltaa kivi nyörin päässä uima-altaaseen runkkaamaan. Yhtenä täysikuun yönä johtaja ei kuitenkaan ollut vireessä ja löytyi aamulla pili kädessä altaan pohjalta.

Jos siis kinkyä kaipaa, kannattaa suunnata Lontooseen. Kaupungin vakiokamaa ovat "goottilaiset" fetissiklubit kuten Slimelight (jota ei pidä sekoittaa legendaariseen Limelightiin osoitteessa 136 Shaftesbury Avenue). Slimelight ei ole koskaan mainostanut missään, mutta viidakkorumpu kerää sen täyteen fetissi-ihmisiä. Suosittuja ovat myös olleet Submission-ryhmän bailut sekä fantasiajengin Fantastic! Parhaimmillaan yli tuhat ihmistä keräävässä Torture Gardenissa on yleisö nuorempaa ja tunnelma värikkäämpää. Naivessa ovat "drag kingit" eli miehiksi pukeutuneet lesbot kohdanneet toisensa.

Viime vuosien kiinnostavin kinky-juttu lienee nk. poniratsastus. Sana viittaa asetelmaan, jossa muutama vapaaehtoinen sidotaan suuliekoineen ja kiristysremmeineen nahkaisiin hevosvaljaisiin. "Ponit" (mieluiten uhkeat skandinaavitytöt) vetävät perässään pieniä valjaita, joita machokuski ohjastaa piiskansa kanssa. Ja näin kopotellaan pitkin klubilattiaa tai maaseututietä. "Hummani hei, hummani hei, hopotiti hummani..."

Tapaan Sohon punk-pubissa Interrepid Foxissa (Wardour Street) Kinky-klubin Irman, joka valistaa kaltaistani noviisia. Lontoossa "kinky" on osa klubikulttuuria ja kaikki avoimempaa ja kehittyneempää kuin Suomessa. Muistelen sunnuntai-päivän fetissimarkkinoita King´s Crossissa (26 Pancras Road): käsirautoja, erivärisiä nahka-asuja, s/m-friikkejä. Saatavilla kaikki alan julkaisut: Ritual, Janus, Scorpion, Sleazorama, Februs sekä instituutioksi muodostunut Skin Two. Yläkertaan oli aseteltu hauskoja kylttejä tyyliin "Horny Silicone Zone" ja "Babes Silicone Dildos".

Ympärillä Foxin baaritiskillä pyörivät eksyneen näköiset punkkarit niitteineen ja punattuine hiuksineen. Kattoa koristavat paholaisen kuvat, ikkunoita punk-matamit. Paikka tuo mieleeni Sex Pistolsin alkavan Euroopan-kiertueen ja sen, miten Johnny Rotten hakkui Suomen MTV:ssä. Rottenilta oli kysytty, miksi bändi aloittaa kiertueensa juhannuksena Suomessa. Vastaus: koska suomalaiset dokaavat paljon ja ovat niin tyhmiä, etteivät pysty erottamaan hyvää keikkaa huonosta.

Kitschin ja punaisten lyhtyjen alueena Soho on tietysti Soho, mutta väljähtynyt Bangkokiin tai Tallinnaan verrattuna. Tosin pientä piristystä lupaa viime kesänä avattu Fantasy. Mainoksen mukaan asiakkaat saavat shown aikana ja jälkeen muhinoida vapaasti Spank Organisation- ryhmän tyttöjen kanssa. Alan kotimaisen asiantuntijan mukaan "sanomattakin on selvää, että yksityiset sidontaleikit, bondaget ja spankingit näiden lyylien kanssa vetävät alan porukkaa kuin hunaja Nalle Puhia".

Old Compton Street on Sohon perinteinen homokatu, jossa väitetään "Lontoon olevan tätä nykyä gay- ja lesbo-kulttuurin eurooppalainen pääkaupunki". Asiaa pitäisi todistaa Sohon "pink villagen" nopea kasvu poliittisine aktivistiryhmineen, gay-badmintoneineen jne.

Olen kuullut Sohon bordelleista, joissa onneton asiakas imetään kuiviin laskuttamalla tytöstä ja/tai juomista nelinumeroisia summia. Jos ei maksa, hakataan sormet pois. Kiertelen aikani likaisissa kellareissa, mutta olen epäonninen: mitään näin jännää ei löydy. Purankin pettymystäni vierailemalla puhelinkopissa, jossa Lontoon call girlit perinteisesti markkinoivat itseään. Koska lainsäädäntö on tiukentunut, markkinoidaan palveluita tätä nykyä valenimillä. Soitan siis kreikan kielen kursseja tarjoavaan puhelinnumeroon 954 2856 ja kysyn piruuttani, onko kysymys nyky- vai muinaiskreikasta.

Vastauksen suorasukaisuus mykistäisi Sokrateen siinä missä Olympoksen jumalat:

"60 pounds for a half-hour. And that involves full penetration to the young lady. "

90-luvun kultti: "Trainspotting"

Lontoo on elänyt koko kevään hurjassa Trainspotting-kuumeessa. Mies kuumeen takana on Irvine Welsh (36): edinburghlainen kirjailija, entinen punkkari ja heroinisti. Welsh murtautui kansalliseen ja kansainväliseen tietoisuuteen vuonna 1993 julkaistulla debyyttiromaanillaan Trainspotting.
Welshin tuotannon keskeiset teemat ovat huumeet, bailaaminen, väkivalta ja alamaailma.

Skottimurteella kirjoittavaa Welshiä onkin osuvasti kutsuttu mm. "90-luvun kauhukakaraksi" ja "rave-sukupolven kirjalliseksi tulkiksi". Kiinnostavia ja ilmaisultaan makaabereja ovat myös hänen uudemmat teoksensa: The Acid House ja Marabou Stork Nightmares. Massojen sympatiaa Welsh ei tule koskaan saamaan; halveksiihan hän mm. "keskiluokan vallan kulttuuria" ja kutsuu ekstaasia "suurenmoiseksi huumeeksi".

Trainspotting kuvaa 80-luvun lopun skottinuorten elämää Edinburghissa, jossa iskusanoiksi muodostuvat halpa heroiini, jaetut neulat, AIDS, ulosteet, house-bailut, ekstaasi ja van Damme -videot. Viime vuonna Trainspotting sovitettiin näytelmäksi, ja sitä esitettiin seitsemän viikkoa loppuunmyydyille saleille Ambassadors-teatterissa West Endissä. Kriitikko Charles Spencer epäili monen satunnaisen teatterivieraan saaneen näytelmästä elinikäiset traumat; onhan näytelmä "a world peopled by psychos, junkies, wide-boys and no-hopers". Näytelmää on sittemmin jatkettu Whitehall-teatterissa Trafalgar Squaren vieressä.

Kuten romaanissa myös näytelmässä mainitaan kaikki mahdolliset eritteet, tapetaan pikkuvauva ja piikitetään heroiinia penikseen. Welshin tuotannolla onkin henkinen sukulaisuus mm. amerikkalaisen Brett Easton Ellisin nihilismin ja ironian kyllästämään proosaan. Ankarien aikojen ankarana tulkkina Welshiä on myös verrattu amerikkalaisiin beat-kirjailijoihin, etenkin Burroughsiin.

Suuri yleisö tulee Suomessakin tuntemaan Trainspottingin Danny Boylen ohjaamasta, Andrew Macdonaldin tuottamasta ja John Hodgen (Welshin teoksen pohjalta) käsikirjoittamasta elokuvasta. Leffan takana on ollut pitkälti sama tiimi, joka työsti vuoden 1994 kassamenestyksen Shallow Graven. Englannissa teos onkin jo ankkuroitu nykykulttuurin klassikoksi. Ja hyvä niin. Trainspotting on pirullisen hyvä, surutta viisi tähteään ansaitseva elokuva.

Time Outin mielestä Trainspotting on "90-luvun paras brittiläinen elokuva ja myös ensimmäinen leffa, joka injektoi energiaa ja huumoria likaiseen heroiinikulttuuriin". The Richmond Review puolestaan vertasi leffaa mod-klassikkoon Quadropheniaan. Trainspotting yrittää lähestyä vaikeaa ja traagista aihettaan todentuntuisen, vaikkakin samalla epäuskottavan aikalaistarinan kautta. Leffasta ei löydy moralisointia tai sormilla heristelyä &shyp; miten voisikaan ilman, että lopputulos päätyy Christiane F:ään.

Kyseessä on 90 minuuttia hauskaa, vakavaa ja taidokasta audiovisuaalista ilotulitusta. Leffan huumeaddiktit kuvataan sympaattisina antisankareina. Toisiaan leikkaavat tarinat, jump cutit, jäädytetyt freimit ja tekstitykset korostavat surrealistista, paikoin Kubrickin Kellopeliappelsiiniä muistuttavaa tunnelmaa. Skotlannin nuori lahjakkuus Ewan McGregor näyttelee leffan pääosassa kovapäistä Rentonia, jonka kohtaloksi jää lopussa kusettaa ystäviään ja aloittaa poroporvarillinen elämä jääkaappeineen, mikroaaltouuneineen ja televisioineen. Shallow Gravessa McGregor näytteli Alex Law´n roolin.

Myös Trainspottingin soundtrack on sanalla sanoen suurenmoinen: Brian Enon Deep Blue Day, Iggy Popin Lust for life, Primal Screamin Trainspotting, Blurin Sing, Pulpin Mile End, Leftfieldin A Final Hit, Underworldin Born Slippy, Damon Albarnin Closet Romantic... Siis leikkaus tämän vuosikymmenen parasta brittipopia.

 

Suomalaiset Lontoossa

Maria Guzenina
Videojuontaja (27)

Maria Lindell/Guzenina on vaikuttanut kaksi vuotta Music TV:n videojuontajana ja nostanut samalla nuorten suomalaisten itsetuntoa. Se kohonnee nyt entisestään, sillä Lontoo saa Marialta pyyhkeitä:

"Lontoo on mätä. Koko saari on mätä. Täällä mätänevät niin rakennukset, ruoka kuin ihmiset. Vähän kuin Gotham City koko kaupunki."

Kommenttia on hieman vaikea yhdistää paratiisimaiseen näkyyn. Maria on pukeutunut hameeseen ja pikkutakkiin, hymyilee vieläkin valloittavammin kuin kuvaruudussa ja on takuuvarmasti kaupunginosan kaunein nainen. Kaiken lisäksi ulkona on aurinkoinen, miellyttävä kevätpäivä.

Me tapaamme Cafe Totossa värikylläisen Camden High Streetin varrella, mutta päädymme samantien vastapäiseen pubiin, jossa Maria tilaa teetä. Vaihdamme kuulumisia. Maria on tehnyt LO-suklaan kanssa vuoden sopimuksen ja esiintyy puheäänenä TCC Nordicin lastenohjelmassa. Helsingissä alkaa myös pian oma radioshow, jossa soitetaan Lontoon viimeisimmät sinkut. Proggis tulee ulos Radio Cityssä osana Njassan ohjelmablokkia.

Kurkotan pubin ikkunasta nähdäkseni kanaalin varrella sijaitsevan MTV:n ison, kolkon rakennuksen. Kyselen duunista MTV:ssä...

"Talo muuttuu ja kasvaa. Meillä on uusia pomoja, ja veejiiltä vaaditaan paljon."
MTV Europe työllistää tätä nykyä 400 ihmistä. Ohjelmaa ajetaan kolmen linkin kautta niin, että esim. italialaisten ja suomalaisten musiikki-tv ei ole täysin sama. Duunit tehdään neljässä isossa studiossa.

"Duunikaverit ovat nastoja; tulevat eri maista, taustoista ja sosiaaliluokista. Ihmisiä yhdistävät lahjakkuus ja korkeat ambitiot."

Yhtenä syynä Marian rekrytointiin oli hänen venäjänkielinen taustansa. Itä-Eurooppa on kuitenkin optio, jonka suhteen ei ole tärkeitä siirtoja vielä tehty. Työn rutiini onkin pitkälti entisensä. Kiire on jatkuvaa, työajat ja aikataulut muutetaan päivää ennen, ympärillä kihisee kaaos ja sekamelska. Veejii on samanlaisessa hälytystilassa kuin palokunta tai rikospoliisi. Kesälomaa ei ole tiedossa. Varmaa kuitenkin on, että Maria nähdään Vaasan Rantarockissa.

"En herää aamulla tunteella: vau, mä olen Lontoossa!"

Maria keikkailee Suomessa noin kolmesti kuukaudessa. Lontoossa hän asuu Camdenissa, josta on muuttamassa amerikkalaisen miehensä kanssa isompaan kämppään. Maria elää työorientoituneesti, tv:stä hän katsoo lähinnä taivaskanavia. Mutta lopuksi: Maria G:n Lontoo-vinkkejä:

"Oscars Wine Bar Leicester Squarella. Kiva luolamainen paikka pikkuruokaan ja laseista nautittuun shampanjaan."

"The Ivyssa (1 West Street) saattaa nähdä Stingin ja George Michaelin syömässä. Tämä on vanha, arvostettu kapakka mutta silti kohtuuhintainen ja tunnelmaltaan rento. Kameroihin suhtaudutaan kielteisesti."

"Uusista ravintoloista parhaasta päästä on Mezzo (100 Wardour Street). Palvelu pelaa paremmin, jos naamasi jo tunnetaan."

"Atlantic Bar sijaitsee Piccadilly Circuksessa. Tyylikäs paikka, jossa on aina paljon tarjoilijoita takaamassa palvelun tasoa."

Jan Liljestrand
Internet-konsultti (33)

Iso mies, pitkä nahkatakki, parta ja viikset. Paitsi harrikkajätkän tai Rutger Hauerin elokuvaroolit tuo Jan "Janne" Liljestrand (TheWizard@iki.fi) ensinäkemältä mieleen ne pohjolan viikingit, jotka tuhat vuotta sitten tulivat hakemaan Brittein saarilta naisia ja viinaa.

Mutta ulkonäkö pettää. Liljestrand on elegantti mies, joka pukeutuu liiviin ja taskukelloon, polttaa Consulaten savukkeita, raapaisee tulen bootsien pohjasta (selityksenä johnwaynemaiseen "ihmeeseen" herkästi syttyvät Swan-tulitikut) ja täräyttää maailmanmiehen otteella:

"Netti-asiantuntijoista on Lontoossa huutava pula. Täkäläinen osaaminenhan on loppujen lopuksi ihan perseestä."

Liljestrand tietää mistä puhuu. Hän vastaa SSP International Sports Bettingin Internet-palveluista. Firmassa on edustettuna 22 eri kansallisuutta; toimitilat sijaitsevat entisessä kultasepänliikkeessä lähellä Arsenalin stadionia. "Kun matsissa syntyy maali, kuuluu huuto mulle kolmen kilometrin päähän himaan."

Liljestrand on viihtynyt Lontoossa, vaikka muutto kaupunkiin olikin takkuinen. Ongelmat alkoivat heti lentokentällä tullimiesten hermostuessa disketistä, jonka tarrassa luki LESBO.JPEG. Liljestrand pidätettiin neljäksi tunniksi ennen kuin päästettiin maahan. Puolitoista viikkoa muuton jälkeen Jannen tyttöystävä kopsahti kuolleena katuun; syynä tappava virus aivoissa.

Nyttemmin Liljestrand viihtyy hyvin ja elää Lontoossa puolalaisen tyttöystävänsä kanssa. Leipäduuninsa lisäksi hän suunnittelee Haloo-lehden vähemmän kristilliset kotisivut (www.haloo.fi). Stadin tietokone-underground muistaa miehen edesmenneen Compu-Cafen hyväntuulisena isäntänä.

"Lontoossa on helppo löytää ongelmia. Brixtonin tietyille alueille mua ei saa haulikollakaan; sinne missä Posse 89 ja muut kriminaalijengit toimivat. Tämä on villi kaupunki. Viidellä sadalla punnalla saa 9-millisen coltin."

Liljestrand kävi viimeksi Ramonesin konsertissa ja viettää viikonloppujaan mm. Lontoon "lihatiskissä" Spring Fellowsissa sekä otteeltaan rajummassa Electric Ball Roomissa (184 Camden High Street).

Jali Wahlsten
Kulttuurisihteeri (32)

Suomalaisen kulttuurin etuvartio, The Finnish Institute, sijaitsee Lontoon Holbornissa (35-36 Eagle Street), lähellä British Museumia ja British Librarya.

Instituutin kulttuurisihteerinä aloitti helmikuussa yliopistokoulutuksen saanut esteetikko ja Jokerien entinen keskushyökkääjä Jali Wahlsten. Perhe &shyp; vaimo Marianna sekä yksi- ja kolmivuotiaat skidit &shyp; muuttivat mukana Lontoon Belsize Parkiin.

"Mielestäni Finnish Instituten ei pidä olla itseriittoinen suomalaisklubi, vaan hakea avainkontakteja ulospäin. Parhaiten pärjäämme sellaisilla kapeilla alueilla, joissa suomalainen osaaminen on jo todistetusti kansainvälistä kärkeä."

Mietin, mitä kulttuurisihteeri mahtaa tarkoittaa. Ehkä Kaurismäkiä, ehkä Rosa Liksomia, ehkä Sheffieldissä asuvaa easy listening -tähteä Jimi Tenoria. Toiminnassaan Wahlsten korostaa jatkuvuutta ja toiminnallista rohkeutta:

"Lontoossa pitää olla itse aktiivinen. Erilaiset portinvartijat säätelevät mielipideilmastoa; edes pääsy oikeille postituslistoille ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta Lontoo on mahdollisuuksien kaupunki. Charles Saatchi saattaa pistäytyä galleriassa ja ostaa samantien koko näyttelyn."

Suuntaammekin Wahlstenin ehdotuksesta Artforms-nimiseen galleriaan (7-15 Rosebery Avenue), johon on viritetty Kenny Schachterin kuratoima näyttely. Jo shown nimi &shyp; Sex and Drugs and Explosives &shyp; sopii mehukkaasti Lontooseen. Wahlsten keskustelee gallerian johtajattaren Therese Rinaldin kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Suuntaamme neuvottelun jälkeen Eagle-nimiseen pubiin, jossa kysyn Wahlstenin mielipidettä englantilaisesta popkulttuurista.

"Se on älykästä ja oivaltavaa &shyp; jotenkin geeneissä. Uudet projektit lainaavat ja kommentoivat taitavasti kulttuurin vanhoja kerroksia."

Wahlsten on tavatessamme käynyt viimeksi Underworldin keikalla Brixton Academyssä. Leffoista hän suosittelee Trainspottingia sekä Small Faces -nimistä pätkää. TV-ohjelmistossa palkitseva on mm. Tony Parsonsin Big Mouth tiistai-iltaisin.

Pia Hall
Meikkitaiteilija (24)


Ihmisen titteli voi todellakin olla "meikkitaiteilija". Nopeaeleisen, englannin sanoilla suomeaan (tietoisesti?) höystävän Pia Hallin käyntikortissa lukee: "Make-Up Artist &shyp; Film, Theatre, Television, Fashion".

Pia muutti Lontooseen syksyllä 1992 hengailemaan ja haistelemaan suurkaupungin elämää. "Mä luovuin kaikista kamoistani: kirjoista, levyistä, meikeistä, vaatteista... &shyp; ja tulin kaupunkiin kirjaimellisesti 20 puntaa taskussani."

Tulevalla meikkitaiteilijalla ei ollut aluksi duunia, ei opiskelupaikkaa, ei asuntoa, ei työlupaa &shyp; vain englantilainen musta tietokonemies David. Koska miehen isä sattui olemaan korkeampi virkamies "Racial Relations Home Officessa", järjestyivät työlupa ja muu byrokratia nopeasti. Myös Pian äiti asuu Lontoossa.

"Mulla on viha/rakkaus-suhde Lontooseen. Tämä kaupunki herättää voimakkaita tunteita. Eniten täällä ärsyttävät pitkät matkat, homeiset matot, hiljaisuus ja asioiden jälkijättöisyys. Esimerkiksi laskuthan maksetaan täällä edelleenkin shekeillä. Voitko kuvitella: shekeillä!"

Pia valmistuu kesällä London College of Fashionista, jossa on opiskellut mm. meikkausta, maskeerausta, body paintingia, erikoisefektejä ja mallipiirtämistä. Pienempiä ja suurempia projekteja hän on ehtinyt tehdä mm. Brix-teatterissa, Gate-teatterissa, Barbican Centressä ja London Palladiumissa sekä osallistunut pienen gangsterifilmin toteuttamiseen Hollywoodissa. Kesäksi on tiedossa vampyyrielokuva Englannissa, iso leffaprojekti New Yorkissa ja mahdollisesti scifi-projekti Hollywoodissa.

"Olen kosmopoliitti &shyp; kotonani siellä, missä ystäväni ovat. Vaikea sanoa, kumpi tuntuu enemmän kodilta: Lontoo vai Helsinki. Pari ekaa päivää on molemmissa aina upeaa; sitten sopeutuu arkeen. Saattaisin muuttaa Suomeen, jos voisin tehdä siellä samoja asioita kuin Lontoossa. Hyvä meikkitaiteilija tienaa täällä 150 puntaa päivässä."

Plastic Pony
Muoti-, taide-, ja tajuntaryhmä

90-luvun seksuaaliseksi vapauttajaksi kutsutun muoti- ja bailuyhteisön Plastic Ponyn ydinryhmä (= filosofi Pete Sipilä ja muotisuunnittelija Joona Savolainen) siirsi vuosi sitten pääkonttorinsa Lontooseen. Lehdistötiedotteen mukaan muutto on merkinnyt "osallistumista erilaisiin tapahtumiin sekä uuden henkilöstön rekrytointia."

Plastic Pony esittäytyikin ihmetteleville lontoolaisille alkuvuodesta Northbank-galleriassa. Näyttelyesitteessä ryhmä luonnehti itseään mm. sanoilla "the ambassadors of Funland". Savolaisen suunnittelemia Pony-vaatteita on myynnissä Lontoon legendaarisessa Boy-kaupassa (Moor St.) ja Kensington Marketissa.

"Lontoo ei ole vain Euroopan, vaan koko maailman keskuspaikka, mitä tulee muodin, taiteen ja populaarikulttuurin virtauksiin. Materiaalit, kulttuuri, elokuvat, informaatio &shyp; kaikki on ympärillä. Ja henkinen ilmasto on avoimempi kuin Suomessa, jossa ilmenee kyräilyä."

Sipilä ja Savolainen asuvat matalassa kerrostalossa vain kivenheiton päässä "Suicide Bridgestä" ja Highgaten kuuluisasta hautuumaasta, jonne Karl Marxin luut on kuopattu. Olohuone on keltaisine 70-luvun keittiöpöytineen, hopeanvärisine sohvineen, Aarnion pallotuoleineen ja maissintähkäkelloineen juuri sellainen kuin Plastic Ponyn pääkonttorin kuvitteleekin: värikäs ja vapautunut, hieman tivolia muistuttava vapaavyöhyke.

Tavatessamme on Pete pukeutunut ruutupaitaan ja 8-kulmaisiin älykkölaseihin, jotka tekevät hänestä hieman ranskalaisen professorin näköisen. Siviiliduuniltaan Sipilä onkin tutkija Helsingin yliopiston filosofian laitoksella, jonne kirjoittaa väitöskirjaansa sukupuolijärjestelmän oikeutuksesta. Ennen muuttoaan Lontooseen hän oli perustamassa seksuaali- ja sukupuolirajoja rikkovaa Postgender-yhdistystä Helsinkiin.

"Tavallinen lontoolainen ei ole nähnyt mitään Plastic Ponyn kaltaista. Kun Suomessa saa olla rauhassa melkein missä vaatteissa tahansa, on Lontoossa reaktiokynnys selvästi matalampi. Täällä saa tottua kommentteihin."

Viime kuukausina Plastic Pony on valmistellut mm. CD-romppua. "Digitaalisen elämänoppaan teko on jo hyvässä vauhdissa, ja teokselle etsitään nyt levityskanavia."

Kari Kallioniemi
Populaarikulttuurin tutkija (34)

Kari Kallioniemi on valmistellut viime vuodesta lähtien väitöskirjaansa The Definition of Englishness in Postwar British Pop-stardom Manchesterin yliopistossa. Tutkimus käsittelee "englantilaisuuden eri merkityksiä ja itseymmärryksen tasoja" brittipopin historiassa. Koska Lontoon merkitys englantilaisessa popkulttuurissa on ohittamaton, kruisaa Kallioniemi säännöllisesti pohjoisen ja etelän väliä. Kysymyksemme kuuluu: mikä sai nuoren älykön innostumaan näin vakavasti popmusiikista?

"Olin 11-12 vuoden ikäinen, kun tajuntaani iski fortella kolme biisiä, jotka tekivät minusta (britti)pop-fanin: Sandie Shaw`n Girl Don`t Come, Sweetin Teenage Rampage ja David Bowien Jean genie. Sen jälkeen sekosin ja sekoilin niin progen, singer-songwritereiden kuin Roxy Musicin parissa ja löysin itseni punkin jälkijunasta 80-luvun alussa.

Samalla pärähti tajuntaani futuboomi Human Leaguen ja Heaven 17:n muodossa ja vähitellen tajusin, millainen lahja kristikunnalle brittiläinen popmusiikki ja nuorisokulttuuri oli ollut ja on. Surumielisen siirappisiin sävelmiin kätkeytyy pirullisen tarkkanäköistä ja kyynistä riimittelyä siitä, mitä ihmiselon arkinen helvetti on. Tätä ei voinut löytää Phil Collinsin laulukirjasta!"

"80-luvun puolivälin jälkeen tutustuttuani Pet Shop Boyseihin ja Smithseihin oli sensibiliteettini sinetöity. Sen jälkeen ei voinutkaan muuta kuin yrittää pyyhkiä pois tiskiallas-angstia 808 Staten kaltaisen manchesteriläisteknon avulla, joka vannoi jalkapallofaniuden nimissä kuolemaa rock'n'rollille."

Ja miten tutkija määrittelisi brittipopin nykyiset kehityssuunnat?

"Juuri englantilaisuus on uuden brittipop-boomin avainsana tällä hetkellä. Siihen voi suhtautua avoimen nostalgisesti ja naiivisti (Blur) tai sen kieltäen (esim. Edwyn Collins) sekä paskaisesti nauraen (Oasis, Black Grape) ja sen pimeää vereslihaa kaivellen (Pulp). Englantilaisuus on kuitenkin tässä yhteydessä hokema &shyp; "kulttuuri-imperialistinen slogani" &shyp; joka unohtaa englantilaisen popin tämänhetkisen monikulttuurisen ja alueellisen todellisuuden."

Rami Salle
Valokuvaaja (24)

"Minuutti ja ollaan perillä."

Cityn valokuvaajana ja Lauri Erikssonin studiokumppanina tunnettu Rami Salle hoputtaa meitä eteenpäin. Saavumme sekunnilleen sovittuun aikaan Elite-mallitoimistoon. Henki byroossa on luova ja innostunut; työntekijät miltei kaikki naisia. Seinillä roikkuu Voguen, Marie Clairen ym. kansikuvia ja viittauksia toimiston tähtimalleihin Naomi Campbelliin ja Cindy Crawfordiin.

Katselen vierestä, kuinka neuvottelu Ramin ja mallitoimiston välillä edistyy. Kysymys on kuvauksista, jotka pitäisi hoitaa ensi tilassa. Lontoolaisella tehokkuudella päiväksi sovitaankin huominen. Molemminpuolinen tyytyväisyys loistaa kasvoilta englantilaisen kohteliaisuuden saattaessa meidät ovelle: "Lovely, lovely indeed. But you need a better stylist. Anyway, I love your photos!"

Rami Salle asuu Manor Housessa Pohjois-Lontoossa &shyp; alueella, jonka katukuvaa hallitsevat mustiin kaapuihin pukeutuneet ortodoksijuutalaiset sekä minihameiset huorat. Läheltä löytyy salakapakoita, jotka kriittisen klo 23 lähestyessä lukitsevat oven, vetävät verhot ikkunoiden eteen ja antavat kaljahanojen valua niin kauan kuin asiakkaita pubissa riittää.

Rami diggaa työstään Lontoossa, jossa jakaa studion saksalaisen muotikuvaajan Arne Pastoorin (25) kanssa. Tunnelmaa suurkaupungissa keventävät Tiny Timin ja Olavi Virran levyt.
"Keskityn nykyään muotikuvaukseen. Lontoo on vaativa, mutta fotarille paras kaupunki Euroopassa."

Lontooseen!

Viikon pakettireissu Lontooseen (lennot + hotelli) maksaa parhaimmillaan alle tonnin. Tsekkaa Hesarin matkailusivuja. Normaali kaksisuuntainen reittilippu Kilroyn kautta maksaa vähän alle pari tonnia.

Joukkoliikenteessä viikon Travel Card zoneille 1-2 maksaa 14,80 puntaa. Klassista Lontoo-taksia pitää kokeilla ainakin kerran. Pidemmät matkat hoituvat huokeammalla Mini-Cabilla.

Opaskirjoista voi suositella Time Outin London Visitors´ Guiden uutta versiota (96/97) sekä The Ace Card Catalogueta. Harden´s London for Free -kirjanen sisältää satoja maksuttomia menovinkkejä. Kartta on Lontoossa välttämätön; sellaiseksi riittää MiniLondon A&shyp;Z. Internetin hyödyllisiä web-siteja ovat mm. www.timeout.co.uk sekä www.streetseen-map.co.uk.

Menovinkkejä

Pienimuotoinen "välttämättömyys" on Docklandsin satama-alue, jonne pääsee automatisoidulla DLR-sähköjunalla Bankista tai Tower of Londonin läheltä. Täältä on pääsy Greenwichiin alien-tyylistä kävelytunnelia pitkin &shyp; samaa, jossa Prodigyn puhutteleva musiikkivideo Firestarter on kuvattu. Greenwichiin liikennöi myös miellyttävä jokilaiva.

Kiinnostava pala suurkaupungin elämää löytyy London Citystä, jossa pörssidiilerit ja muu pankkiirikansa viettävät hektistä, wallstreetmäistä elämäänsä. Cityläisten fuck you -mentaliteetti tuntuu ilta-aikaan trendikkäissä pubeissa ja viinibaareissa. Klo 9 pm jälkeen City muistuttaa aavekaupunkia.

Piccadillyn Rock Circus on kitschiä, mutta ehkä jonkun mielestä visiitin arvoinen. Kiinnostava voi olla myös kiertoajelu Viiltäjä-Jackin jalanjäljissä. Opas kertoo, missä ja miten Jack uhrinsa raiskasi ja teurasti. Karibialaishenkinen Nottinghill Carneval on kesäkuun "välttämättömyys".

Leffat ovat Lontoossa uusia ja maksavat saman kuin Suomessa &shyp; poikkeuksena Leicester Placella sijaitseva Prince Charles Cinema, jonne liput kustantavat vain kolmisen puntaa.

Arkkitehtuuri: Richard Rogersin Lloyds Building sekä Battersean voimalaitos. Arkkitehti Sir John Soanen upea talo London Cityssä ja historioitsija Thomas Carlylen talo.

Taide: Tate Gallery sijaitsee Thamesin varrella. Sitä vastapäätä joen eteläpuolella on "James Bondin päämaja": tulevaisuuden avaruuslinnaa muistuttava MI-5. Suositeltavaa on pistäytyminen ICA:ssa (Institute of Contemporary Arts) sekä MOMI:ssa (Museum of Moving Images). Gallerioista kiinnostava on mm. uusien kykyjen City Racing Vauxhall Streetillä Etelä-Lontoossa.

Mediat: Time Outin lisäksi suositeltavia mm. The Face, i-D, Code, Blah Blah Blah ja Wiredin UK-painos. Lontoon aussiyhteisö julkaisee kaupunkilehteä TNT. Mixmagin ja DJ:n kaltaiset musiikki/klubilehdet ovat saaneet seuraa tanssimusiikin virtauksiin keskittyvistä Muzikista ja Dreamista. Karskina "lad-lehtenä" voi suositella Loaded-nimistä mediakimalaista, jonka keskeisin sisältö kiteytyy kolmiyhteyteen "kaljaa, kinkkuja ja after-skitä".

Vinkki nettifriikeille: Lontoossa toimii neljä nettikahvilaa, joista suositeltavia mm. Sohossa sijaitseva Cyberspy (15 Golden Square) sekä maailman nettikahviloiden "äiti" Cyberia (39 Whitfield Street). Molemmat veloittavat verkkoyhteyksistään pari puntaa per puoli tuntia.

Ruoka & juoma

A-luokan rafloja: Sir Terence Conranin omistama, viime syyskuussa avattu Mezzo (100 Wardour Street; puh. 0171-314 4000). Mezzon läheltä löytyy niin ikään elegantti Soho Soho (11-13 Frith Street; puh. 0171-494 3491)

Jazz-klubeja: 606 Club lähellä Chelsea Harbouria sekä Jazz Café Camden Townissa. Kahviloita: Harvey Nichols (Knightbridge), Toad Hall (152 Kings Road) ja Cafe Noir (Regent Street).
Pienestä Corc´s Winebarista (Selfridgesin lähellä, Oxford Streetin poikkikatu) on viime aikoina tullut suosittu baarin ja klubin yhdistelmä. Tanssilattia on postimerkin kokoinen; musiikkina suositaan soulia, swingbeatia ja R&B:tä.

Trocaderon peli- ja viihdekeskuksen vastapäätä löytyy T.G.I. Friday´s (lyhenne Thank God It´s Friday), jossa baarimestarit viskovat pulloja Cocktail-elokuvasta tuttuun tapaan.

Useimmat pubit ja baarit sulkevat käsittämättömästi klo 23. Lontoon late night action löytyy lähinnä Queenswaysta, Earl´s Courtista ja Old Kent Roadilta. Pikkutunneille jatkavia rafloja mm. Bar Italia (22 Frith Street), Los Locos (24-26 Russell Street), Harry´s Bar (19 Kingly Street), Mayflower (68-70 Shaftesbury Avenue), Ranoush Juice Bar (434 Edgware Road), WKD Café (18 Kentish Town Road) ja Yung´s (23 Wardour Street).

China Townissa kannattaa syödä ankkaa ja juoda kiinalaista teetä. Merimieskirkolla (Albion Street) myydään perisuomalaisia tuotteita: kossua, HK:n sinistä, suomalaista kahvia, näkkileipää, pakastemarjoja, Fazerin suklaata ja näkkileipää.

Shoppailu

Lontoon tavarataloista voi tietysti valita ne tavalliset Harrodsin (Brompton Road), Harvey Nicholsin (109-125 Knightsbridge), Marks & Spencerin (458 Oxford Street) tai Selfridgen (400 Oxford Street), mutta kiinnostavampi saattaa olla visiitti Liberty´s-nimisessä "piparkakkutalossa" Regent Streetillä. Täällä tapaa myös venäläiset uusrikkaat, jotka polttavat kaksi tuhatta puntaa kymmenessä minuuttissa ennen kuin on kunnolla päästy edes vauhtiin.

Naisille seksikkäitä chic-alusvaatteita myy Fenwick Bond Streetilla. Ann Summers -liikkeet myyvät pikkutuhmia alusvaatteita ja seksileikkivälineitä. Ann Summers on Englannissa Tupperwaren kaltainen instituutio.

Kings Roadilta (tuubi Sloane Square) löytyy nuorisomuotia yhdessä päässä ja antiikkiliikkeitä toisessa. Covent Gardenin markkina-alueella on aina säpinää, katutaiteilijoita jne. Covent Garden General Store on turistikrääsän lisäksi täynnä mielenkiintoisia artikkeleita suklaamunkeista käsinkudottuihin mattoihin. Täällä sijaitsee myös Doctor Martensin oma "tavaratalo".

Viikonloppuisin lyömättömiä ostospaikkoja ovat Camden Market ja Portobello Road Market. Molemmissa myydään kaikkea mahdollista uutta ja second-handia. Lontoon kuuluisin sunnuntaimarkkina on Petticoat Lane Market (Middlesex Street), joka tarjoaa halpaa muotia, nahkaa, kodinhoitotarvikkeita ja rihkamaa "from the bizarre to the banal". Myös Carnaby Streetillä myydään roinaa ja krääsää laajalla skaalalla.

Kirjakauppoja: Dillons (82 Gower Street), Foyles (119 Charing Cross Road) ja Murder One (71-73 Charing Cross Road). Divareista hyviä mm. Maggs Brothers (50 Berkeley Square) ja Two Jays Bookshop (14 Whitchurch Lane). The Vintage Magazine Company (lähin tuubi Piccadilly Circus) myy kulttisarjiksia ym. kamaa. Scifi-, horror- ja sarjakuvapiirien hellimä pyhiinvaelluskohde on Forbidden Planet osoitteessa 71-73 New Oxford Street.

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi