Kun kuminaamarilla varustettu rovaniemeläinen teki historiaa knaapaisemalla takanreunalleen maamme kaikkien aikojen ensimmäisen euroviisupokaalin, astui hän samalla Suurten Suomalaisten Sankarien klubiin. Sen lisäksi, että hänet palkittiin maineella, mammonalla, rantatontilla sekä omalla aukiolla, annettiin hänelle muinaisten voitokkaiden roomalaisten kenraalien tyyliin oikeus järjestää triumfi pääkaupungin kaduilla. Tämä ei ole mikään vähäinen kunnianosoitus, sillä sen mukana Lordi liitti nimensä historiankirjoihin sellaisten legendaaristen hahmojen kanssa, kuten ruotsinkaataja Ville Peltonen, Miss Universum Armi Kuusela sekä sotamarsalkka Mannerheim.
Niin maine kuin kansansuosio ovat kuitenkin oikukkaita, ja entisaikojen kunniakierrosta ajelevien sotasankarien takana seisoikin palvelija, joka kuiski heidän korvaansa ”Muista kuolevaisuutesi”, ettei kusi pääsisi kilahtamaan liian pahasti huppuun. Myös suomalaisilla on tapana hylätä sankarinsa lähes yhtä nopeasti kuin heidät on jalustalle nostettu. Harva Markku Uusipaavalniemen esimerkin innoittamana helmikuussa perustettu curlingjoukkue viskoo enää ”määriksiä”, eikä kukaan taida oikein enää muistaa vuoden 1992 Albertvillen sankaria Toni Niemistä. Moni tähdenlento onkin sammunut pikkukaupungin keskiolutkapakkaan olympiamitalit kaulassaan tai päätynyt huutelemaan yökerhon ovella järkähtämättömänä seisovalle kerberokselle ”Etsä vittu tiedä kuka mä oon?”.
Tämä ei tarkoita, etteikö Lordin menestys olisi rautaa. Jos vuosi sitten olisi kysytty millä todennäköisyydellä viemme viisuvoiton, olisivat kansalaiset pitäneet sitä yhtä todennäköisenä kuin Suomen maailmanmestaruutta futiksessa. Enää muuten sekään ei tunnu niin mahdottomalta ajatukselta. Jutun ylivoimaisesti paras puoli on kuitenkin se, että suomalaiset saivat vihdoinkin jotain uutta rehvasteltavaa. 11 vuotta pysyttiin käynnissä yhdellä lätkäkullalla.
Kirjoittaja on 25-vuotias etelähelsinkiläinen kirjailija
