Mike Monroe

Paluu tulevaisuuteen, osa III

Mike Monroe on aina ollut lähellä jotain suurempaa, ensin Hanoi Rocksissa sitten sooloartistina.
Onko hän jättänyt taakseen paitsi New Yorkin, myös loistavan tulevaisuuden?

"Jos Hanoin eka levy ois myyny kahdeksan miljoonaa, me oltais varmaan kaikki kuoltu. Heh-hee", Mike Monroe,33, nauraa töölöläisravintola Kerhosen kulmapöydässä.

Valkoinen paita auki kolme nappia ja musta nahkaliivi. Ei iltapäivämeikkiä. Suomalaisen rokin suurin blondi on nyt ruskeatukkainen, ja tullut juuri maaseudun rauhasta, määrittelemättömiltä Lohjan taustamailta, missä hän asuu puutalossa yhdessä pitkäaikaisen naisystävänsä kanssa.

"Antaa sen olla vaan Lohja, heh-hee, mä en haluu, että jengi alkaa hyppiin mun pihalla."

Jos se on Lohja, niin nyt se on ollut jo lähes vuosi Lohjaa kymmenen New Yorkin vuoden jälkeen.

"Alussa Nykistä sai mielettömästi energiaa, kun piti joka päivä selvitä, saada fyrkkaa ja tulla toimeen, mutta sitten se alkoi kuivattaa."

"Se stadi ei ole enää samanlainen kuin ennen. Se Nykki, jota kaipaa, ei ole enää siellä. Siellä ei voi hengittää. Viime kesänä Chicagossakin kuoli ihmisiä asuntoihinsa. Amerikka on niin saasteinen maa, siellä tapahtuu nyt se, mikä odottaa pian koko maailmaa. Se johtuu siitä, kun ei ole tarpeeksi puita tasapainottamassa sitä ilmaa", Mike kertoo.

Hengitysvaikeudet eivät suinkaan ollut suurin syy Miken lähtöön, vaan yksinäisyys. Kun Miken ystävät Stiv Bator ja Johnny Thunders kuolivat, New York ei ollut enää entisensä. "Kun Johnny vielä eli, silloin bailattiin, tai oli pakko bailata ja roikkua klubeissa aamuun asti, kun ei ollut mestaa mihin mennä. Eikä mulla ole koskaan ollut huumeongelmaa, vaan paremminkin rahaongelma, että voisi ostaa niitä huumeita. Heh-hee. No jäihän sinne vielä Iggy (Pop) ja Joey Ramone, mutta Mott The Hooplen Ian Hunterkin muutti pois."

Se oli toinen kerta, kun Mike joutui vaihtaamaan kaupunkia rock-kuoleman takia.

"Mun oli pakko muuttaa pois Lontoosta sen jälkeen, kun Razzle kuoli. Siellä oli niin huonot muistot."

Ennen Razzlen kuolemaa ja Hanoi Rocksin hajoamista, Lontoossa oli hetkensä. Kun Andy McCoy oli julkisesti ilmoittanut Twisted Sister -yhtyeen muistuttavan draggaavia rekkakuskeja, yhtyeen vokalisti Dee Snider haastoi Hanoi Rocksin nyrkkitappeluun Govent Gardeniin. Lupaavasti tuulta alleen saanut mediamekkala lässähti taattuun Hanoi Rocks-tyyliin.

"Me maattiin meidän kämpässä ja joku oli saanut jostain mopo(morfiini)pillereitä. Joku nosti päätään ja kysyi, että halutaanks me mennä saamaan turpaamme, johon että ääääh, ei kukaan jaksa, heh-heeh."

Seuraava Melody Maker julkaisi kuvan, jossa Dee Snider kurkki roskatynnyriin ja kiljui megafoniin where are you, Michael.

Samoihin aikoihin Mike äänestettiin merkittävän brittiläisen Sounds-lehden lukijaäänestyksessä vuoden seksisymboliksi juuri ennen transpoptähti Divinea ja Two Steps From The Move kävi top 30:ssä. Mike Monroe oli hetken rokin kuumimpia androgyyneja, diiva, joka sämpläsi sukupuolirooleja niin vetävästi, että tyylin apinoi myöhemmin taaloiksi lähes sellaisenaan ainakin Poison-yhtye.

Ja rahaakin tuli, ainakin joillekin.

"Mä ihmettelin aina, että miten Andylla on seinät täynnä kitaroita, eikä mulla rahaa ollenkaan. Mutta Andy sai publishing-ennakot ja sillä oli kaikki creditit meidän biiseihin, vaikka mä kirjoitin mielestäni monia tekstejä. Nyt mä en enää antais jonkun kusettaa multa rahaa, kun itse istuu vieressä."

Vaikka henkilökemia ei aina olisikaan kohdallaan vanhassa Hanoi-klaanissa, Hanoiden come back kaatui silkkaan periaatteeseen.

"Mä vihaan come backeja. Jos yks kundi on haudassa, ei se ole koskaan sama. Who ei ole mitään ilman Keith Moonia ja olisin kyllä lopettanut AC/DCkin, kun Bon Scott kuoli. Me saavutettiin ainakin paljon kunniaa, vaikkei ehkä niin paljon fyrkkaa."


Ja koska Hanoi ei ole voinut palata, Mike on yrittänyt uutta nousua yksin ja vähän yhdessäkin. Vuonna 1989 lumenvalkoiseksi blondattu Mike oli lähempänä breikkaamista kuin ikinä. Suuren Polygram-yhtiön kanssa tehty levy Not Fakin' It nousi USA:n listalle, Man without face-video sai MusicTV:ssä soittoaikaa, ja sitten - sitten ei mitään.

"Polygram ei osannut markkinoida mua. En mä mikään pelle ole, joka laukoo 'weeelll this is Michael Monroe not fakin it!' Se näytti ihan kornilta. Levy oli hyvä, mutta liian turvallisesti tehty."

Polygram-diilistä Mike myös oppi, että "managers are damagers".

"Mä en saanut levystä koskaan penniäkään fyrkkaa. Kun halusin ulos Polygramilta, ne päätti ottaa kaikki sijoittamansa rahat pois."

Oma lukunsa oli kahden vuoden takainen bändiprojekti Demolition 23.

"Halusin kokeilla vielä kerran bändiä. Hanoissakin oli hieno fiilis. Kun on bändi, niin kukaan ei voi käydä vittuilemaan sulle."

Mike sai ympärilleen vanhat Hanoi-veteraanit Nasty Suiciden ja Sam Yaffan. Kundit, joihin hän on aina luottanut.

"Me aloitettiin Samin ja Nassen kanssa aikoinaan Tukholmassa kadulta. Kerjättiin Slussenilla rahaa ja harjoiteltiin tunnelbanan asemalla öisin. Andy asui silloin esikaupunkialueella jonkun gimman kanssa."

Kun Nasty tai oikeammin Jan Stenfors päätti aloittaa sooloprojektinsa, Mike jäi ilman kitaristia ja Demolition 23 kuivui kokoon kriittisellä hetkellä. Levy oli juuri käynyt Englannin indie-listan kolmantena ja Brittien kiertue oli suunnitteilla.

"Mä luulin, että me oltiin bändi. Kun olimme Japanissa rundilla, Nasse solmikin itselleen samalla levydiilin."

Vaikka Mike onkin mies, jolla on ainakin takanaan loistava tulevaisuus, ei ole sanottu etteikö edessäkin voisi olla jotain.

Ensimmäisen soolokokeilun ja Demolition 23:n jälkeen on vuorossa kolmas paluu tulevaisuuteen: toukokuun lopulla julkaistaan levy Peace of Mind, joka syntyi Epe Heleniuksen Poko Rekords-tallissa.

"Epe on cool jätkä. Mun piti pysyä aikataulussa, enkä saanut ylittää budjettia. Mutta sain tehdä kaiken niin kuin halusin."

Ja todellakin, Peace of Mind-levyllä hän on tehnyt lähes kaiken itse: sävellykset, sanoitukset, tuotanto, laulu ja bassot by Mike Monroe.

Kaiken kattavaan omatoimisuuteen oli syynsä

"Samin piti soittaa bassoa, mutta sitten se päätti lähteä Nassen kiertueelle."
Suoraviivainen ja raaka rocklevy jatkaa siitä mihin Demolition 23 lopetti. Tositahmea hitti puuttuu, mutta energia ei.

"Nykyään ei enää tiedä, mikä on hitti", Mike pyörittää.

"Enkä mä haluaisi olla mikään Bon Jovi, joka tunnetaan joka paikassa. Ja toisaalta vaikka mua ei tunneta, mua luullaan aina rockstaraksi."

Peace of Mind julkaistaan varmasti ainakin Japanissa, Miken vankimmalla kulttialueella.
Olihan se Japanissa, jossa bändärit tekivät Andyn sladdista kipsivalun ja olihan se Japanissa, jossa Miken Not Fakin It myi kultaa.

"Kun olin viimeksi siellä soolorundilla, vedin 5000 ihmisen saleja. Se on se raja mihin mun nimi riittää. Mä en koskaan oikein tajunnut sitä, miksi niille ei kelpaa kuin länsimaiset bändit. Ja ne on siellä hulluja, mutta siististi. Kun ekaa kertaa oltiin Hanoin kanssa siellä, niin yleisön piti istua paikoillaan."

Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa, niin sanottakoon, että Mike Monroe on kaikin puolin hyvässä psyykkisessä ja fyysisessä kunnossa.

"Kun on asunut Suomessa niin on nähnyt niin paljon densoja, ettei haluu itse sellaiseksi. Huumeille mä en ole koskaan antanut niin paljon valtaa, että ne olisi päässyt vaikuttamaan siihen millainen mä oon."

Ja totta. Ainakin toukokuun illassa Mike on niin freesi, että tulee jopa ajatelleeksi, että onko rock nyt miestä rankempaa.

"Mun täytyy ehtiä sitten linja-autoasemalle yhdeksäksi", huolehtii Mike, kun valokuvaaja saapuu viedäkseen tähden studioon poseraamaan.

Viimeinen bussi maaseudulle on pian lähdössä.

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi