Mikko Leppilampi

Näyttelijä Mikko Leppilampea verrataan Tauno Paloon eikä se ole reilua. ”Mulla on takana vain yksi elokuva!”, hän parahtaa ja syyttää toimittajia keskittymisestä epäoleelliseen.

Keskiviikon lounaskuhina täyttää Korkeavuorenkadun Ristorante Gastonen kravateilla ja silmälasikehyksillä. Viereisen pöydän puvut puhuvat Sinkkuelämää – sarjan loppumisesta, salin toisella puolella istuva nainen huutelee: “Koska sä lähdet Vegasiin.” Mikko Leppilampi astuu sisään, hakee rauhallista pöytää, istuu, kuulostelee hetkeä.

Hei Mikko. Mikä fiilis?

“Hieno. Aurinko paistaa täysillä, ilmassa pientä pakkasta. Kävelyn jälkeen nenä ja posket punoittavat. Ilmassa on mieletöntä energiaa.”

Maistuisiko lounas? Syöt muistaakseni lihaa. Listalla näyttää olevan Bistecca con Pepeä, pippuripihviä…

“Ai, kato! Meinasin sanoa, että kato perkele, mutta en sanonut. Pippuripihvi-sanan intonaatiosta tulee perkele-mieleen. Pippuripihvi salaatilla olisi kevyempi kuin perunoiden kanssa?”

Hyvä valinta.

“Se oli helppoa!”

Sinun on sanottu muistuttavan Tauno Paloa.

“Hmm. Palo-vertauksen olen kuullut aikaisemminkin, ja onhan se hirveän imartelevaa. En jaksa hurskastella ja teeskennellä vaatimatonta. Se on ällöttävää. On parempi perustella. Kyse on Suomi-filmin uudesta noususta. Ilmassa on tuijottelua. Nyt haetaan uusia idoleita, ansaikosia ja taunopaloja.”

Analysoi omaa vetovoimaasi.

“Mulla on voimakkaat kulmakarvat ja vahvat silmät. Kuvien perusteella saatetaan verrata Tauno Paloon, mutta eihän ulkonäkö kerro mitään näyttelijäntaidoista. Jos olisin vaalea, kukaan ei tekisi samaa rinnastusta… Hei, tämä viini on vaikuttavaa. Vou. Viiniä kannattaisi maistella kello kahdeltatoista päivällä. Puolenpäivän aikaan makuaistit ovat herkkinä.”

Näyttelet Pekka Mandartin 50-luvun Kotkaan sijoittuvassa Keisarikunta-elokuvassa klassista kotimaisen elokuvan sankaria, nuorta heteromiestä. Voisitko kuvitella esittäväsi homoa?

“Olen niin tietoinen omasta seksuaalisuudestani ja siitä, mitkä asiat viehättävät, ettei pelottaisi kokeilla. Jos tykkäisin niin tykkäisin. Se olisi haastava työ. Mielenkiintoni rooleja kohtaan lähtee hienosta tarinasta ja käsikirjoituksesta. Ne ovat hyvän elokuvan perusta. Näyttelijä näyttelee, ohjaaja ajattelee taiteellista vaikutelmaa. Hän kuvaa kymmenentuhatta näyttelijää ja löytää päärooliin jonkun tuntemattoman tyypin. Siinä vaiheessa tuottajan puolelta saattaa tulla toive, että ainakin sivurooliin olisi saatava kassamagneetti. Markkinoinnissa mietitään suurta yleisöä, joten tarinan ja aiheen lisäksi mukana pitää olla vetonaula. Ihmiset menevät toisaalta katsomaan myös tietyn ohjaajan elokuvia. Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut teki taloudellista ja muuta hyvää sekä ohjaajalle että Tom Cruiselle. Molemmat saivat lisää uskottavuutta.”

Sait tänä vuonna miespääosa Jussin Helmiä ja sikoja -leffasta, ja olet ollut tänä vuonna mukana kolmessa leffassa.

“Joo. Ensin tehtiin Aku Louhimiehen Paha Maa, sitten Keisarikunta ja viimeiseksi Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa. Se fiilis, joka tuli, kun tajusi tekevänsä kohtausta Vesa-Matti Loirin kanssa. Se otti syvältä vatsasta.”

Silloin kun noin iso taiteilija asui Kaapelitehtaalla, kiukutti miksei yhteiskunta pidä huolta parhaista voimistaan? Vesku on koonnut suomalaista sielua pala palalta?

“Kun taiteilija kuolee, poliitikkojen on myöhäistä pestä kätensä pystyttämällä muistomerkki hautausmaalle. Mun mielestä olisi aika erottaa urheilu ja kulttuuri toisistaan. Niillä ei ole mitään yhteistä, miksi niitä hoitaa sama ministeriö? Mikä on kansalle ja maalle tärkeämpää kuin kulttuurihistoria? Kun joku onnistuu, kaikki haluavat ratsastaa maineella, mutta miten turvata tulevaisuuden taiteilijoiden asema?”

Nyt kun kotimaisella leffalla menee hyvin, on kiva saada teattereihin keskenään erilaisia elokuvia?

“Jep. Tarvitaan sekä hattaraa että hardcorea. Aku sanoo, että fakta päihittää kuitenkin aina lopulta fiktion. Pahassa Maassa tapahtuu näin, ja niin, totta kai, tapahtuu myös elämässä. Helmiä ja sikoja -elokuvastakin sanottiin, ettei tuollaista voi tapahtua! Kyllä voi! Uskottavuus on pelkästään hienoa.”

Juorulehtiglamour on fiktiota. Lasi punaviiniä faktaa.

“Faktaa on myös se, että taiteilija on raadollisesti sanottuna silloinkin töissä, kun hän makaa silmät kiinni auringossa, tai kiipeilee Pohjois-Italian vuorilla aistiakseen asioita. No, tässä vaiheessa joku alkaa kysellä, ja mihin tuollainen fiilistely johtaa, että oikeissa töissä käyvillä ihmisillä ei ole aikaa fiilistellä tuoksuja tai värejä. Se on pelottavaa, koska muutama vuosikymmen sitten oli aikaa hakea vettä kilometrin päässä olevasta kaivosta. Sain juuri vähän aikaa sitten itseni kiinni miettimästä, kuinka kauan meillä menee tähän haastatteluun. Tiedän kyllä paljonko on aikaa, mutta mistä outo kiire, tunne, etten voi olla miettimättä puhelimeen tulevia viestejä ja aah, vain olla.”

Se on vaikeaa. Yritetään. Mikä olisi parasta olemista juuri nyt?

“Haluan puhua mediasta. Miksi toimittajat eivät halua kirjoittaa asioista, jotka merkitsevät jotakin, joiden kautta haastateltavan persoona tulisi oikeasti esille. Pian olen niin turhautunut, etten halua puhua mitään, vastata vain ei tai joo.

‘Mikko on sinkku, tykkää bailata kavereiden kanssa, lähteä biitsille diuu diuu, bimbo tsaugaduu.’ On masentavaa, että jutut pyörivät tällaisen ympärillä. Jos yritän esimerkiksi kertoa jostakin hyvästä tarkoituksesta, jolle haemme lätkämatsilla huomiota, lehdessä lukee: ‘Pelaa Pietarinkadun Oilersissa muiden julkkisten kanssa!’ Toimittajat ovat sitä mieltä, että paskan suoltaminen on väliaikaista, kyllä minusta tulee vielä oikea toimittaja.”

Kuule, eivät toimittajat ole ainoita turhia tyyppejä. Levy-yhtiöt ovat paisuneet täyteen markkinointi-ihmisiä, joiden ammattina on julkisuuden sääteleminen ja valvominen. Nuoria tähtiä tavattuani voisin väittää niiden duunina olevan artistien todellisuudentajun hämärtäminen.

“Reality-sarjoista elokuviin nousseilla tähdillä ei ole aina hajua siitä missä mennään. Kun on itse kouluttautunut näyttelijän ammattiin, ja tekee työtä laidasta laitaan, ei meinaa pysyä perässä, kun jonkun työ alkaa koko kansan edessä tv:ssä, jatkuu lehdissä, ja kehittyy jonkun toitottaessa vieressä kuinka ‘Sinusta tulee nyt suuri tähti. Luotat vain meihin ja varot kaikkia muita.’ Ero ammattinäyttelijän ja tv-tähden välillä näkyy, kun kohdataan vaikkapa ennen ravintolaesiintymistä. Tyyppi pyytää hotellihuoneeseen meikkaajan. Mitä? ‘En mä voi mennä ilman.’ ‘Kuule, sä et tarvitse sitä kapakassa.’

Mutta silti. ‘Missä mun maskeeraaja on?’ Täysin uskomatonta, eikä vika ole tyypissä vaan systeemissä. Realiteetit ovat alkaneet hämärtyä. Ja miksei voi käydä normaalisti kaupassa ja ajaa sporalla? Mihin tarvitaan tila-autoa ja henkivartijoita? ‘Tähtien’ ympärillä hääräävät ihmiset tietävät mitä tekevät. Kumpi olisi hedelmällisempää, selittää asia ystävänä, että tässä luodaan tällainen illuusio noille faneille.

Kun kansa saa äänestää parhaan laulajan tai näyttelijän, ykköseksi nousee se, joka on ollut eniten iltapäivälehdissä esillä. Ammattilaiset tajuavat tämän, mutta tajuavatko nuoret itse? Olen ollut aika paljon esillä, ja mua nolottaa toisen puolesta pirusti, kun se tulee ja sanoo: ‘Sä olet kaikissa sun leffoissa ihan loistava.’ Oikeasti, mulla on alla vasta YKSI elokuva!”

Tähtientekoportaan pitäisi kohdella taiteilijoita hellästi, koska he ovat herkimpiä kaikista. Rikki.

“Teatterikoulussa väitin kovasti olevani terve ja kokonainen, mutta parin vuoden päästä oli myönnettävä, että minäkin olen tietyllä tavalla rikki. Herkkyyden kautta. Sitä vaaditaan, jotta pystyy heittäytymään rooleihin. Luovuus vaatii tiettyä luovuttamista. Hyvää ei synny yltiöpäisestä itseluottamuksesta, vaan herkkyydestä ja tietystä hajalla olemisesta.”

Julkisuus luo ennakkokuvan ihmisestä. Millaisiin käsityksiin olet törmännyt kaupungilla?

“ ‘Sä olet lihavampi kuin miltä sä näytät telkkarissa!’, tai ‘Et sä olekaan niin hyvännäköinen.’ Tuosta ei pidä välittää, mutta eihän se kivalta tunnu. Olen surullinen siitä, etten voi enää kohdata ihmisiä puhtaalta pöydältä.”

Puhutaan lopuksi tulevasta leffasta, Keisarikunnasta. Laulat ja soitat musiikkielokuvassa rumpuja. Miksi lähdit mukaan?

“Halusin heittäytyä epookkiin, vetää hatun päähän ja puvun päälle. 50-luku oli hyvä vuosikymmen, ja Kotka, Suomen pommitetuin satamakaupunki, täynnä merimiehiä ja uusia tuulia. Laivojen mukana tuli uusia tuoksuja, hedelmiä ja musiikkia, uusia ihmisiä. Maailma aukesi, kun hypättiin laivoihin duuniin ja lähdettiin valloittamaan maailmaa. Bändi sai levyjä merimiehiltä ja ryhtyi jammaamaan. Jätkät ostivat Ravintola Fennian ja alkoivat soitella siellä.

Olli Miettisen Keisarikunta oli olemassa. Miettinen oli keisari siksi, että hän otti hommat tosissaan, muut jätkät bailasivat. Rempo, eli siis tämä jätkä jota esitän, on henkilökuva Reijo “Rempo” Tanista. Tapasin hänet Kotkan torilla. Junnu Vainio kuului samaan jengiin. Rempon rooli oli unelmarooli: rakkaus, tarina, rakkaus musiikkiin, jätkäporukka ja musa vastaan asettuminen, koti ja kompromissit. Nuori mies heiluu näiden maailmoiden välillä. Täysin universaalia.”

Nuoren Wertherin kärsimykset, ja ilot. Olet monelle ihailun kohde. Mitä mietit siitä?

“Idolilla on vastuu roolimallina. Yritän vastata fanimeileihin, heittää edes jotakin, muistuttaa inhimillisyydestä, erehtyväisyydestä. Vaikka fanittamisen kupla hajoaisikin, se hajoaa oikeasta syystä. ‘Toi otti muhun kontaktia, se myöntää oman erehtyväisyytensä, en ole sen huonompi.’ Ei siitä tarvitse taakkaa ottaa, kun ei ole neuvomisen ammattilainen, mutta ajattelen, että siinä on tavallaan inhimillisyyden asialla.”

Isäsi Jukka on muusikko. Millaisen kasvatuksen sait kotona?

“Suvaitsevaisen ja inhimillisen. Vanhemmat toivoivat, eivät käskeneet. Toivomisesta syntyi halu olla luottamuksen arvoinen. Vanhemmat näyttivät olevansa ihmisiä, tekivät virheitä ja uskalsivat keskustella vaikeistakin asioista. Sitä kautta karttuivat sosiaaliset taidot. Vietimme aikaa erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa elämäntilanteissa, matkustelimme ja reissasimme faijan mukana keikoilla. Tajuttiin, että ihmiset ovat erehtyväisiä. Ei ollut suorittamisen pakkoa.”