Oikeutta lemmikkieläimille

Sen tietävät kaikki: tuotantoeläimiä kohdellaan ala-arvoisesti. Mutta niin kohdellaan myös monia lemmikkejä. Vuodessa tuhansia hännänheiluttajia hylätään. Useimmiten kissa, mutta nykyään myös niin moni koira, että ne ovat saaneet jo oman turvatalon Espoosta. Ja nämä ovat onnekkaita. Kysykää vaikka kissoilta, jotka hukutettiin. Tervetuloa suomalaisen lemmikin arkeen.

Huoltomies löytää huoneistosta muutossa hylätyn samojedinkoiran. Maatiaiskissa on perustanut kirkkonummelaisen piharakennuksen perukoille nälkäisen pesueen. Kassialma näkee käpyläläisen puun alla häkillisen hamstereita. Perheenisä huomaa Vantaanjoessa trooppisen kilpikonnan. Tämä on arkea Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen (HESY) lähes kahdellekymmenelle työntekijälle. Kun joku Helsingin seudulla, Kirkkonummella tai Siuntiossa löytää hylätyn eläimen ja soittaa yhdistykseen, punainen pakettiauto kaartaa paikalle. Eläin houkutellaan auton eläinkuljetustilaan ja viedään 500 neliön taloon Itä-Pakilaan. Siellä toimii yhdistyksen eläinsuojelukeskus, jossa on tilaa jopa 150 eläimelle. Kapasiteetti on kovilla etenkin kesällä, kun kissanpentuja on paljon.

Talossa eläinlääkäri hoitaa hylätyn lemmikin kuntoon. Esimerkiksi kissan korvat ja yleiskunto tarkastetaan. Se rokotetaan, madotetaan, leikataan ja merkitään. Eläin jää asumaan yhdistyksen tiloihin, kunnes sille löydetään uusi omistaja.

Vuodesta 2001 asti HESYllä on ollut löytökoirille oma talonsa Espoossa. Omakotitalon toinen pääty on varattu kahdeksan yksilön koiratarhalle ja toinen pääty koirien hoitajalle. Vauhdikkaat hauvat saavat täyden hoidon, johon kuuluu paljon liikuntaa ja huomiota sekä myös käytöskoulutusta.

Itä-Pakilassa tunnelma on koiratarhaa rauhallisempi. Yläkerran looseissa torkkuu raukeita eläimiä. Kissat, kanit ja kyyhkyt lekottelevat hoivattuina ja ruokittuina. Alakerran sammioissa uiskentelee muhkeita punakorvakilpikonnia. Vielä jonkin aikaa sitten kukin näistä eläimistä oli heitteillä, vailla kotia, ruokaa tai hoivaa. Nyt niillä on lokoisaa.

Suomi, eläinparatiisi?

Korkeatasoinen järjestelmämme kuitenkin takaa turvan Suomen parimiljoonaiselle lemmikkipopulaatiollemme. Vai takaako? Helsingin kaupungin valvontaeläinlääkäri Jaakko Peltomaa tilittää:

“Väitetään, että Suomessa on hyvin edistyksellinen eläinsuojelulaki. Mutta ajatukset eivät kohtaa lainsäädännön kanssa.”

Arviolta 10 000 lemmikkiä joutuu vuodessa kaltoin kohdelluksi. Luvussa on niin pahoinpidellyt kuin heitteillejätetyt lemmikit.

Lemmikin huostaanotolle on vaikea saada lupaa. Lainsäädännön puutteiden vuoksi huostaanotto voidaan suorittaa vain kaikkein ilmeisimmissä tapauksissa, joita eläinten pahoinpitelytapaukset harvoin ovat. Arviolta 99 prosenttia huostaanotetuista lemmikeistä on otettu talteen yksinomaan hoidon laiminlyömisen vuoksi. Lemmikin ruhjeita ja arkuutta voidaan selitellä millä vain, luisevaa olemusta ei.

Ei ole lainsäätäjäkään yksin syypää. HESYn puheenjohtaja Hannele Luukkainen katsoo, että puhutaan laajemmasta haasteesta. Poliisit eivät kuuntele, syyttäjät eivät syytä, tuomioistuimet eivät anna rangaistuksia eikä yhteiskunta satsaa sen enempää suojeluun kuin valvontaankaan.

Poliisi ei pidä kissoista

Viime elokuussa BBC:n dokumentaristit paljastivat suomalaisen koiratappeluringin. Poliisille tieto rikoksesta tuli yllätyksenä. Tämä on merkillistä, sillä eläinsuojelijoilla oli ollut jo vuosia epäilyksiä, että Suomessa järjestetään koiratappeluita. Poliisi ei ollut ottanut epäilyjä vakavasti.

Välinpitämättömyys on Luukkaisen mukaan etenkin syrjäseuduilla järjestelmällistä. Vakava esimerkki tästä on suhtautuminen vapaana liikkuviin kissoihin. On yleinen käsitys, etteivät kissat saa lain mukaan liikkua vapaina. Maaseudulla metsästäjät toimivat tämän pohjalta usein vanhan periaatteen mukaisesti: jos kissa on yli 150 metrin päässä kotipihastaan, sen saa ampua.

“Metsästäjillä on kai joku nikama väärinpäin päässä”, Luukkainen veistelee.

Kissa saa nimittäin järjestyslain mukaan liikkua vapaasti kaikkialla Suomessa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Toisen omistamaa, tervettä kissaa ei saa missään oloissa tappaa. Silti maaseudulla kissansihtailu saattaa olla käytännössä täysin luvallista.

“Tuntuu joskus, että joku syöttää tarkoituksellisesti disinformaatiota asiasta”, sanoo Luukkainen ja vihjaa syyllisiä löytyvän niin poliisista kuin metsästysseuroistakin.

Vapaaehtoiset auttajat

Helsingissä eläinsuojelu on paremmalla tolalla kuin muualla maassa. Helsingin kaupungilla on eläinsuojelueläinlääkäri, joka on erikoistunut eläinsuojelutapausten tutkimiseen ja eläinliiketoiminnan valvomiseen. Muualla maassa ollaan kiinnostuneita Helsingin esimerkistä, mutta pysyviä virkoja ei ole minnekään perustettu.

Koska Helsingissä valvonta toimii, eläimiä otetaan huostaan yhä enemmän. Kaupunki on perustanut löytöeläinkodin, jonne huostaanotetut ja hylätyt eläimet viedään kahdeksi viikoksi. Siellä niitä ei rokoteta, ei leikata eikä muutenkaan hoideta kuntoon, vain elätetään. Yli puolet eläimistä löytää tänä aikana joko alkuperäisen omistajansa tai uuden kodin. Jäljelle jäävät lopetetaan. Tai lopetettaisiin, jollei HESY pelastaisi niitä.

HESYn eläinsuojelukeskus on pääkaupunkiseudun kaltoin kohdeltujen eläinten viimeinen turva. Se pitää huolta vuosittain noin tuhannesta kodittomasta lemmikistä, jotka muuten kokisivat kovan kohtalon. Eläimistä 80 prosenttia on kissoja. Loput ovat koiria, kaneja, kaloja, liskoja, lintuja ja jyrsijöitä. Sekä taannoin yksi minipossu. Yhdistyksen kautta kulkee kaikkia niitä eläimiä, joita suomalaiset koteihinsa haalivat. Viimeisin villitys ovat punakorvakilpikonnat, joita HESYn tiloissa elää puolen tusinaa. Kilpikonnat ovat poikasina suloisen pieniä ja niitä hankitaan harkitsemattomasti. Kiinnostus ja kyky kilpikonnan hoitamiseen kuitenkin usein lopahtaa, kun siitä kasvaa meloninkokoinen körmy.

HESYn puolen miljoonan euron vuosimenot rahoitetaan lahjoituksilla ja kirpputorilla. Kaupunki ja valtio tukevat yhdistystä vuosittain summalla, joka kattaa noin kahden viikon menot.

Suomalainen eläinsuojelu on siis viime kädessä hyväntekeväisyyden varassa. Kaikkialla Suomessa paikallisten eläinsuojeluyhdistysten työntekijät huolehtivat niskat limassa eläimistä, joita kukaan muu ei enää muista. Heidän hoteissaan kovia kokeneet kanit ja kilpikonnat löytävät uuden elämän. Jos kaikki sujuu hyvin, lopulta joku eläinrakas ihminen lunastaa eläimen itselleen. Ilman näitä yhdistyksiä katukuvamme olisi sangen toisenlainen.

Tämä ei imartele maa- ja metsätalousministeriötä. Virallisesti sen tehtävä on kantaa vastuu suomalaisten lemmikkieläinten hyvinvoinnista. Se ei kuitenkaan esiinny vastuunkantajana. Ministeriö ei panosta eläinsuojelueläinlääkärin virkojen lisäämiseen. Myöskään eläinsuojelijoiden kauan esillä pitämä ehdotus valtakunnallisen eläinsuojeluasiamiehen tai -valtuutetun viran perustamisesta ei liiku mihinkään. Valtuutetun tehtävänä olisi nostaa esille eläinsuojeluun liittyviä haasteita ja puhua eläinten puolesta.

Ministeriön eläinlääkintöneuvos Pirkko Skutnabb ei tunnusta nykyisessä järjestelmässä olevan mitään ongelmia. Kun puhutaan vastuusta, hän viittaa vain oikeusministeriöön. Se pystyisi vaikuttamaan asioihin kiristämällä rikoslakia.

Syyttäjä = syyllinen?

Valvontaeläinlääkäri Peltomaa kertoo taannoisesta puhelusta:

“Nainen kertoi, että sen miesystävä oli hukuttanut sen kaksi kissaa. Syyttäjä oli vaatinut seitsemää päiväsakkoa. Naisesta se oli vähän, ja niin meistäkin.”

Seitsemän päiväsakkoa. Suunnilleen 200 euroa. Ei ole turhan kallista lystiä. Ja vastaavia tapauksia riittää. Kautta linjan syyttäjät vaativat eläinsuojelurikoksista kummallisen matalia rangaistuksia.

Oikeusministeriöstä todetaan, että lait sallivat rajummat rangaistukset, mutta ministeriö ei voi vaatia syyttäjiä käyttämään niitä. Vain valtakunnansyyttäjänvirasto voi vaikuttaa asiaan. Sen vastuulla on koko Suomen syyttäjien ohjeistaminen.

Valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski ei näe vallitsevassa käytännössä ongelmaa, eikä harkitse ohjeiden laatimista. Hänen mukaansa asiassa sovelletaan nyrkkisääntöä, jonka mukaan tyypillisestä rikoksesta määrätään rangaistus lainsäädännön määrittelemän asteikon alimman kolmanneksen mukaisesti. Eli jos maksimirangaistus olisi kolme vuotta, vain epätavallisissa tapauksissa jaettaisiin yli vuoden tuomioita.

Lain mukaan eläimen vahingoittamisesta voi joutua enintään kahdeksi vuodeksi linnaan. Jos tähän sovelletaan Rautakosken nyrkkisääntöä, tavallisen eläinsuojelurikoksen tulisi johtaa enintään hieman yli puolen vuoden vankilatuomioon. Selvästikään syyttäjät eivät jaa valtionsyyttäjän ajatusta, sillä neljää kuukautta pidempiä tuomioita ei langeteta oikeastaan lainkaan, edes poikkeuksellisen rujoissa tapauksissa. Eikä vankeus ole koskaan ehdotonta. Toisin sanoen tuomittu ei näe vilaustakaan sellin seinistä rangaistuksensa aikana. Usein syyttäjä hakee vakavissakin tapauksissa pelkkää sakkorangaistusta.

Eläintenpitokieltoja jaetaan sekalaisin perustein. 31 kissan, koiran ja kanan tapattaminen tuo 25 päiväsakkoa. Eläintenpitokieltoa siitä ei saa lainkaan, jos pystyy osoittamaan oikeudelle olleensa kaikesta huolimatta kiintynyt eläinparkoihin. Toisessa tapauksessa pariskunta, joka omistaa kennelin, säilytti puolta sataa nälkäistä koiraa liian pienissä ja huonosti varustelluissa kopeissa. Vain toiselle annettiin eläintenpitokielto ja kennel on jatkanut toimintaansa naisen hoteissa. Syyttäjien ja tuomioistuinten yhteistyöllä eläinsuojelurikoksia koskeva lainsäädäntö on vesitetty.

Eläimiä koskevien oikeusprosessien hämäräperäisyys johtaa myös keskenään ristiriitaisiin tuomioihin. Otetaan vaikka naapurin kissa. Ja laitetaan se kolmannen kerroksen parvekkeelta alas. Eläintä sattuu ja se lopetetaan. Näillä parametreilla on saatu aikaan syyttäjästä ja tuomioistuimesta riippuen joko eläinsuojelurikos tai lievä eläinsuojelurikos. Vielä kummallisemmaksi tuomion tekee se, että lievemmäksi tuomitussa tapauksessa rangaistukseksi annettiin 15 päiväsakkoa ja vakavassa tapauksessa vain kymmenen.

Laki ei riitä

Maa- ja metsätalousministeriö, syyttäjät ja oikeuslaitos eivät halua kantaa vastuutaan lemmikkien suojelemisesta ja syyttelevät oikeusministeriötä. Kuitenkin kukin näistä tahoista omalta osaltaan vaikeuttaa eläinsuojelun kehittymistä. Oikeusministeriö on ainoa taho, joka edes yrittää tehdä asialle jotain. Ministeriössä on nimittäin työn alla selvitys tarpeesta luoda uusi rikosnimike, törkeä eläinsuojelurikos. Tämä nimike sallisi yhä raskaampien rangaistusten langettamisen. Oikeusministeri Tuija Brax antaa asiasta lausunnon parin kuukauden sisällä. Vihreä ministeri suhtautunee suopeasti uudistukseen.

Oikeusministeriö ei voi kuitenkaan sekaantua syyttäjien ja tuomareiden tulkintaan laista. Valvonnan järjestäminen puolestaan kuuluu toiselle ministeriölle. Siksi oikeusprosessi ja valvonta eivät luultavasti uuden lainsäädännön myötä kehity lainkaan.

HESYn päämajaan yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat kouriintuntuvina. Hyvä järjestelmä näkyy suoraan työtaakan pienenemisenä. Vastuuton politiikka ja oikeuskäytäntö puolestaan saavat paikan natisemaan liitoksissaan, kun kissoja, kyyhkyjä ja punakorvakilpikonnia kannetaan sisään ovista ja ikkunoista. Silloin on parasta toivoa, että HESY:n kirppiksellä riittää kävijöitä.

HESY www.hesy.fi

Uinu, uinu lemmikkini

Helsingin lemmikkien hautausmaa sijaitsee Metsäläntien etelälaidalla, Keskuspuiston siimeksessä. Kuulaana lauantai-iltapäivänä se on kaunis. Tiheässä sijaitsevat haudat ovat värikkäinä kukista ja jouluisista hautakynttilöistä. Parilla haudalla seisoo purulelu, yhdellä tonttu-ukko. Polulla kävelee nainen kranssi kädessään.

Omistajien rakkaus ja hellyys lemmikkieläimiään kohtaan näkyy kaikessa. Tavallisella hautausmaalla saa kävellä kauan löytääkseen jotain oikein kiinnostavaa ja koskettavaa. Lemmikkejä sen sijaan saa muistaa luovemmin kuin ihmisiä, ja Keskuspuiston 3 000 hautaa on sijoitettu hyvin pienelle alueelle. Tämän vuoksi jokaisella silmäyksellä näkee kuvia, runoja, patsaita ja toinen toistaan maukkaampia muistolauseita. Esimerkiksi “Hieno mies rottweiler Asseri”.

Keskuspuistossa on käyttämättömänä noin sata hautapaikkaa eli vain muutama prosentti koko alueesta. Haudattuna on kaikenlaisia eläimiä: kissoja, koiria, kaneja, marsuja ja gerbiilejä. Mullassa on myös yksi iguaani ja tuhkattu hevonen. Mitään niin erikoisia eläimiä kuin Pariisin kuuluisalla Koirien Hautausmaalla ei Helsingissä esiinny. Ei ole apinoita eikä leijonia. Maineikkaita koiria on sentään pari. Presidentti Paasikiven hauva sai täältä haudan. Samoin virantoimituksessa ammuttu poliisikoira Lex.

Yhteen hautakiveen kaiverrettu teksti pysäyttää. Siinä lukee: “Ainoa ystäväni.” Tässä se nyt siis lepää. Joku jäi yksin.

Ihmisen on helppo luoda vahva suhde lemmikkieläimeen. Lemmikiltä saa yksinkertaista, positiivista vastakaikua. Tutkimusten mukaan suhde lemmikkiin palvelee paljolti samoja päämääriä kuin suhde toiseen ihmiseen. Lemmikki koetaan ystäväksi, uskotuksi, jopa elämänkumppaniksi. Yhdessä vietetyt hetket tuovat mielihyvää ja samalla madaltavat molempien osapuolien verenpainetta. Suhde on sekä psykologisesti että fysiologisesti merkityksekäs.

Lemmikkien hautausmaita on kaikkialla Suomessa. Monet niistä ovat pieniä ja useimmat sangen askeettisia. Esimerkiksi rovaniemeläisille elukoille on tarjolla karu ja käytännöllinen hautapaikka. Tarkoitusta varten on nimittäin kaivettu maahan oja, jonne ihmiset voivat itse käydä laskemassa kissansa tai gerbiilinsä ja heittää multaa päälle. Tämä toimii kuulemma ihan hyvin ja on vieläpä ilmaista.

Helsingin hautausmaa on tasokas. Eikä hyvää saa halvalla. Hautapaikan haltuunotto maksaa nimittäin 120 euroa, joka on Suomen mittapuussa poikkeuksellisen korkea hinta. Summa maksetaan hautausmaasta huolehtivalle Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle. Yhdistyksen varainhankkija Aila Kettunen vakuuttaa, etteivät ihmiset luovu hautaamisesta pelkän hinnan vuoksi:

“Kyllä ne köyhimmätkin eläkemummot aina rahan jostain kaivavat.”

Hintaan sisältyy ruumiin säilyttäminen ja hautaaminen. Edesmennyt eläin joko tuhkataan tai kääritään kankaaseen. Yhdistys myös toimittaa jouluna haudalle kynttilän ja keväällä kukkia.

Keskuspuistossa näkee hyvin vähän ristejä. Tämä johtunee siitä, ettei kirkon ajatella hyväksyvän ristien laittamista eläinten haudoille. Se on kuitenkin puppua. Piispan teologinen sihteeri Antti Mustakallio selittää:

“Kirkolla ei ole toimivaltaa eikä myöskään tarvetta puuttua siihen, millaisia muistomerkkejä näille hautausmaille pystytetään. Evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole liioin yksinoikeutta kristillisten symbolien käyttöön.”

Tämä huojentanee ainakin osan lahtelaisista sydämiä. Heidän lemmikkiensä leposijaa koristavat nimittäin kauttaaltaan valkoiset puuristit.

Osassa Keskuspuiston muistokaiverruksista vihjataan lemmikin olevan nyt tuonpuoleisessa. Olen kuullut, että kirkon mukaan lemmikit eivät pääse taivaaseen. Kysyn asiaa Mustakalliolta. Hänen mukaansa mitään periaatteellista estettä lemmikkien pääsylle taivaaseen ei ole.

Loppujen lopuksi pörrien ja misujen hautaamiseen voi suhtautua aika samalla tavalla kuin ihmistenkin kuoppaamiseen. Rakkaan lemmikin ruumis maatuu maassa, ihminen jää ikävöimään ja hengellistä rekvisiittaa voi hommaan liittää oman fiiliksen mukaisesti. Iso ero on tietenkin se, että vaari on paljon vaikeampi rahapulassa dumpata takapihalle.