”Minkäköhänlaista hommaa ollaan tekemässä”, tiedustelee rautakauppias ja alkaa innokkaasti esitellä hengityssuojainmalleja. Minä en ole kiinnostunut suojainten pölynsuojausominaisuuksista, minä olen kiinnostunut niiden hengenpelastusominaisuuksista. Kiinasta maailmalle on levinnyt pisarateitse tarttuva sars-keuhkokuume. Siihen voi kuolla, enkä minä ole vielä valmis miettimään, mitä haluan kuolinvuoteellani sanoa.
Kolmella ja puolella eurolla rautakauppias myy suojaimen, jonka hän asiantuntevasti vakuuttaa estävän nimenomaan sars-tartunnat.
Se kuulostaa kohtuulliselta suojalta tappavaa kuumetta vastaan, vaikka kuuden tunnin käytön jälkeen kertakäyttösuojain on heitettävä roskiin.
On lauantai-iltapäivä, ja Stockmannilla vietetään hulluja päiviä. Hengittäminen suojaimen peittämällä suulla tuntuu kuin olisi työntänyt päänsä pölypussiin. Hullujen päivien ostosparatiisissa maski herättää hilpeyttä, vaikka asianmukaisessa suojautumisessa ei pitäisi olla mitään hauskaa.
Katseet ovat pitkiä ja epäuskoisia. Keltaisiin t-paitoihin pukeutuneet myyjätytöt katsovat silmiin ja hymyilevät. He eivät selvästikään ymmärrä tilanteen vakavuutta.
Hississä ympärilläni on kummasti tilaa siihen nähden, että siihen on sulloutunut kahdeksan ihmistä muovikasseineen, toppatakkeineen ja kestopermanentteineen. Liukuportaissa minkkiturkkiin pukeutunut rouvashenkilö tuijottaa kuin otsaani olisi tatuoitu pidätysmääräys. Tältä täytyy tuntua Jammu Siltavuoresta lenkkimakkaraostoksilla lähimarketissa.
Yliopiston apteekissa rautakaupan hengityssuojain ei herätä minkäänlaista huomiota.
Kassahenkilön ilme kahvilassa ei värähdäkään: ”Kaksi euroa.”
Mumisen kiitoksia maskin takaa. Ääni ei kuulosta Darth Vaderilta vaikka haluaisin. Pienen lapsen kanssa kävelevä tumma nuori nainen tuijottaa. Ja tuijottaa. Ja tuijottaa. Haluaako hän minun puhelinnumeroni?
Täpötäydessä kahvilassa tupakkapuolella on pöytä, jonka ympärillä kaksi miestä istuu tyhjän tuolin vieressä. Minä lähestyn pöytää ja miehiä, joiden keskustelu loppuu veitsellä leikaten.
”Anteeksi, voiko tähän istua?”
”Saa”, sanoo ensimmäinen.
Toinen katsoo sekunnin, kaksi, viisi sekuntia, kunnes saa leukansa liikkumaan, ensin kiinni ja sitten auki.
”Me odotetaan tähän seuraa.”
Hyvä on.
Toiselta puolen salia löytyy herrasmies, joka ei odota seuraa. Kahvia on vaikea juoda suojaimen läpi. Toivon, ettei herrasmies ole käynyt vähään aikaan Kaakkois-Aasiassa.
Ihmisillä ei ole alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Ei minulla sentään ruttoa ole.
”Kato sarssi!” hohottaa mies olutlasiaan kohottaen.
Minä hymyilen takaisin. Hengityssuojaimen takaa vaikutus ei tosin ole kovin tehokas.
Hymyt hyytyvät seuraavana päivänä: suomalainen mies on kuollut Kiinassa sars-kuumeeseen.
