Helsingissä on purettu vuosien saatossa mittaamattoman arvokkaita rakennuksia. Ei siinä ole paljon nokka tuhissut, kun tilalle on välillä rakennettu ihan mitä sattuu, välillä kovinkin kunnollista.
Helsingissä on purettu vuosien saatossa jos jonkinlaisia talorahjuksia, jotka joutivatkin mennä. Ja niidenkin tilalle on rakennettu välillä uutta uljaampaa ja välillä vähemmän uljasta.
Tekevälle on sattunut. Piste. Maito on maassa. Piste. Mutta se ei riitä. Nyt ovat menneet puurot ja jauhot todella pahasti sekaisin.
Yhtäkkiä kaikesta vanhasta on tullut arvokasta, merkittävää ja ihmeellistä. Ja samalla kaikki uusi on muuttunut huonoksi, epäonnistuneeksi ja toimimattomaksi.
Katajanokalla on vanha punatiilinen talo, joka on kuulunut merikadettikoululle. Kukaan ei enää muista tai tiedä, mitä virkaa rakennus on toimittanut.
Talolla ei ole minkäänlaista rakennustaiteellista tai historiallista arvoa. Sen ainoa arvo on ikä. Eikä sekään loppujen lopuksi niin kovin kummoinen ole. Niinpä talolle annettiin purkulupa kaavan mukaisesti. Tonttikin on jo rakennusyhtiölle myyty.
Ja auta armias. Hirveä itku alkoi Helsingin Sanomissa saman tien. “Helsinki antaa purkaa Katajanokan vanhan merikadettikoulun”, huusi otsikko. Tulkaa mukaan itkemään ja suojelemaan jotakin, joka ei välttämättä suojelua kauheasti ansaitse.
Ja joukolla lähdettiin mukaan. Katajanokka seura, totta kai. Ville Komsi, kukas muukaan. Helsingin rakennuskannasta huolehtivat uusheränneet, niinpä niin.
Ja päälle vielä apulaiskaupunginjohtaja Korpinen, joka löysi oivan paikan kiillottaa kilpeään. Mies, joka toi meille Kampin kaavan. Mies, joka toi meille Töölönlahden kaavan. Mies, joka puolusti VR:n makasiinien purkamista puhuu nyt kerrostumista, haaveilee Roomasta ja haukkuu nykyarkkitehtuurin ryttyyn.
Vielä 70-luvun alussa Katajanokalla oli Suomen suurin satama ja junat kulkivat säännöllisesti Kauppatorilla aamusta iltaan. Miettikääpä sitä, kun mietitte kerrostumia ja kaupungin kehittymistä.
