Seksuaalisuus on nykyään niin ylikorostuneesti esillä kaikkialla, että voisi kuvitella sen olevan ihmissuvulle elintärkeää. Kun minä olin nuori heinä–elokuun ajan vuonna 1978, oli kaikki toisin.
Oletteko koskaan tarkkailleet ympäristöänne toden teolla, miettien kuinka paljon seksuaalisuus hallitsee kaikkea näkemäänne? Minä olen, enkä voi sanoa pitäväni näkemästäni.
Joku voi sanoa, että asiasta on jo vaahdottu liikaakin. Hän on väärässä. On vaikea ymmärtää sitä, kuinka nykyaikana saattaa joutua katselemaan puolikin tuntia naapurin pariskunnan lemmentoimia, mikäli jättää verhonsa auki. Teinitytöt esittelevät häpeilemättä sääriään ja miehustaansa kaikkialla, esimerkiksi minun kotoani vain puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa puistossa. Siitä, mitä kaikkea normaali ihminen joutuu sietämään, mikäli kiikareilla viikonkin vastapäisiä taloja tarkkailee, en viitsi edes puhua. En voi olla miettimättä, kuinka tämä ylenpalttisuus on edesauttanut mitä erilaisimpien seksuaalisuuden muotojen, kuten homoseksuaalisuuden yhä hyväksytymmäksi tulemista yhteiskunnassamme. Tai kuinka paljon hyväksytymmät erilaiset seksuaalisuuden muodot ovat lisänneet ylenpalttisuutta. Joka tapauksessa syy-seuraus-suhde on kiistämätön – homoseksuaalisuus on yhteiskunnassamme yhä ylenpalttisempaa. Saatatte kutsua minua ahdasmieliseksi, mutta mitä tulee kysymykseen homojen adoptio-oikeudesta, edustan silkkaa tervettä järkeä: perheessä tulee olla isä ja äiti. On selvää, että muutoin lapsi ei kehittyessään voi oppia erottamaan normaalia perhettä poikkeavasta. Sopii kysyä, kuinka moni lapsi viidentoista vuoden kuluttua edes tietää elävänsä perheessä, josta puuttuu roolimalli.
En missään tapauksessa ole ennakkoluuloinen ja ennakkoluuloni ovat kaikki hyvin perusteltuja. Mielestäni näistä asioista tulisi kuitenkin uskaltaa puhua ennakkoluulottomasti ja kaikkia, etenkin vanhoja hyviä tapoja, kunnioittaen. Ilman sivistynyttä keskustelua voisimme yhtä hyvin väittää kehittyneemme apinoista.
