70-luvun alussa, kun olin natiainen, romaninaiset olivat tavallisia vieraita kodissamme. He purjehtivat mahtavissa röijyissään läpi rivitalopihamme ja puskivat eteiseen, milloin povaamaan, milloin myymään valkeita pitsiliinoja. Vaikka liinat olivat kauniita ja ennustukset hoitajani mielestä hauskoja, tunnelma ei ollut koskaan kepeä. Minusta tuntui – vai oliko minulle sanottu – ettei näistä kovaäänisistä rouvista pääse eroon. Aina pääsimme. Jälkikäteen olen miettinyt, mitä naisissa pelkäsin. Koskaan he eivät syyllistyneet mihinkään. Eivät muuhun kuin erilaisuuteen. Keskiluokkainen rivitaloyhteisömme oli niin homogeeninen, että jos Andy McCoy olisi marssinut sen muurien sisään, isät olisivat pissanneet housuihinsa.
Toivottavasti tämän lehden romani-raportti murtaa ennakkoluuloja. Siis, että musta nahkatakki ja suorat housut sinällään kertoisivat ihmisestä mitään. Syytä on. Sen osoittaa testimme, jossa valkolainen Laura Halminen pukeutui romaniksi. Hyvä palvelu ei ole itsestäänselvyys, kun hameen helma valloittaa myymäläpinta-alasta puoli neliömetriä.
Tiesittekö muuten, että romaniperheissä nuori ei saa asua kerrostalossa ylempänä kuin häntä vanhemmat? En minäkään. Sivulla 22 Kaisa Osola kertoo miksi.
