Mustaan t-paitaan ja mustiin Leviksiin sonnustautuneella Risto Asikaisella on jämäkkä kädenpuristus. Pienessä krapulassa hän hymyilee vaivaantuneesti, tarjoaa vastakeitettyä kahvia ja sytyttää pikkusikarin. Niukkasanainen, keskimittainen, kaljamahaa kerännyt kuka tahansa naapurin mies istahtaa konttorituolille tottuneesti säätämään miksauspöydän nappuloita.
Myönnetään. On hieman vaikea uskoa, että Asikainen on suomalaisen popbisneksen tulikuuma tuottaja ja biisintekijä. Mies, jolle lauletaan puhelimessa. Mies, joka on joutunut muuttamaan numeronsa salaiseksi, ja jonka postiluukusta tipahtaa demoja viikottain ympäri Suomea, ja joka saa spontaanit aplodit 30 hengen miesporukalta metroasemalla.
”Kun naamani näkyi Popstarsissa viikottain, medialle tuli hinku kaivaa taustavaikuttajat esiin. Olen kieltäytynyt kaikista haastatteluista. Tähtien pitäisi olla mieluummin esillä. Julkisuudesta ei ole mitään hyötyä minulle”, kertoo Asikainen, yksi Suomen kaikkien aikojen menestyneimmistä biisintekijöistä ja tuottajista. Asikainen on tehnyt yli 800 julkaistua biisiä ja tuottanut noin 2 000 kappaletta. Hänen nimensä näkyy noin sadalla vähintään kultalevyn myyneellä albumilla. Viime vuoden tuottaja-Emmakin löysi Asikaisen studiosta uuden kodin.
”Plakaatit eivät enää hätkäytä, koska ne eivät helpota työtäni. On mukavaa voittaa Emma, mutta mihin se vaikuttaa. Kalenterini on täynnä muutenkin. Pitäisi nostaa hintoja.”
Asikainen omistaa studion Vallilassa, jossa hän työskentelee vähintään kymmenen tuntia päivässä. Studio koostuu seitsemästä huoneesta ja keittiöstä. Lattiat ovat parkettia ja ’olohuoneessa’ on kaksi punaista nahkasohvaa. Studion seinä on tapetoitu kultalevyillä: Nylon Beat, Gimmel, Eija Kantola, Saija Varjus, Disco, Tauski, Kari Tapio ja Jope Ruonansuu.
Asikaisen tapa tehdä kappaleita ei ole tavanomainen. Hän säveltää kappaleet valmiiksi päässään ja viimeistelee ne kävellen ympyrää studiossaan.
”En osaa jammailla lainkaan. Minulla on radio päässäni. Kappale ei lähde sieltä pois, ennen kuin olen saanut kirjoitettua sen”, Asikainen kertoo.
Kirjoittamatta jääneet kappaleet vainoavat. Muutama vuosi sitten Asikaisen päässä alkoi soida sama melodia aina Fleminginkadun ja Vaasankadun kulmassa.
”Vaikka teema ei kuulostanut kovin hyvältä, siitä oli lopulta pakko tehdä biisi.”
Asikainen on hittitehdas, ei pöytälaatikkosäveltäjä. Hän tekee kappaleet mittatilaustyönä.
”Joskus tulee kappaleita, jotka saattaisivat sopia monelle artistille. Mutta kun teen biisit Gimmelille ja Nylon Beatille, ne eivät saisi kuulostaa samanlaisilta.”
Asikaiselle musiikki on työtä ja työtä, ei huvia. Kotona ei ole edes stereoita.
”Ostan paljon levyjä työni puolesta, mutta en pysty kuuntelemaan mitään loppuun jazzia ja progea lukuun ottamatta. 30 sekuntia riittää, sitten heilahtaa kaukosäädin. Suuri osa nykymusiikista on pelkkää äänitapettia. Kaikki soundiratkaisut ja melodiat ovat sellaisia, että tyhmäkin ne ymmärtää. Nykyään tehdään uskomatonta paskaa. On hyvä, jos kappale elää kolmekin kuukautta.”
Levy-yhtiöt tarvitsevat nopeampia voittoja ja mediat uusia tähtiä. Formaattiradioiden soittolistat ovat kapeita. Musiikin julkaisukynnyskin on alentunut. Asikainen myöntää syyllistyvänsä hittitehtailuun.
”Kun minulta tilataan hitti, teen hitin. Biisistä tulee kolme ja puoli minuuttia pitkä. Myös turha taiteellisuus pitää unohtaa. Pidän simppeleistä kappaleista, joissa mielellään saisi olla joku koukku.”
Hitti tai ei, kappaleiden rustaaminen ei ole puuhastelua.
”Täytyy saada fiilis päälle, jotta voin tarjota ihmisille elämyksiä. Leikin tunteiden kanssa. Biisien tekeminen on oikeasti raskasta.”
Biisinikkariksi ei kouliinnuta vaan synnytään. 44-vuotias Asikainen on koulutukseltaan ylioppilas. Armeijan jälkeen hän opetti viisi vuotta musiikkiopistossa kitaransoittoa sekä yläasteella ja lukiossa musiikkia.
”En tiennyt, miten työelämään pitäisi hakea. Soitin suoraan rehtorille ja sanoin, että mä tulen teille.”
Yksi oppilaista oli Stratovariuksen Timo Tolkki.
”15-vuotiaana koskin ensimmäistä kertaa kitaraan. Kaverini väitti, etten opi soittamaan Joe Passin kappaletta. Opettelin tahdin viikossa ja lopulta osasin sen. Pitää aloittaa vaikeasta progesta, ennen kuin tajuaa kolmen soinnun kauneuden.”
Asikainen on tehnyt musiikkia ammatikseen vuodesta 1979. Musiikkimaikka kiersi Suomea discobändi Steel Cityn kanssa, jossa lauloi muuan Kaija K.
1980-luvulla Asikainen siirtyi tuottajaksi. Meiju Suvaksen levy, johon Asikainen teki muutaman biisin, myi yli 50 000 kopiota.
”Olen saanut levy-yhtiöt luottamaan taitoihini. Voin tehdä artistille suoraan levyn, demoja ei tarvita. Pidän siitä, että saan tehdä asiat itsekseni omaa tahtia. En halua palavereita, joissa mielipiteitä on yhtä paljon kuin perseenreikiä.”
Vaikka Asikainen tunnetaan ennenkaikkea tyttöpopin kultasormena, myös suomipopin maskuliiniset piirteet ovat tuttuja. Esimerkiksi levytyssessiot Ruonansuun kanssa panivat maksan koville. Kymmenen vuotta sitten aamukrapulainen Asikainen teki taksissa kappaleen Euroviisujen karsintaan.
”Oli viisujen dead line ja bändi odotti jo studiolla. Ostin kirjakaupasta nuottipaperia ja kirjoitin biisin matkalla studiolle. Kappale pääsi Suomen karsintojen loppukilpailuun.”
Vaikka Asikainen viihtyi aikoinaan ravintoloissa ja nykyäänkin satunnaisesti Fleminginkadun Bullman Barissa, viinalla ei studiossa läträtä.
”Alkoholi ja studiotyöskentely ei sovi yhteen. Studiossa ei tarjota koskaan edes kolmosolutta. Duunin jälkeen voidaan olla kuin Ellun kanat.”
Asikainen tekee säveltämisen ja tuottamisen ohella myös tekstejä, esimerkiksi Nylon Beatille yhdessä Ilkka Vainion kanssa. Hän ei myönnä tarvitsevansa Suosikkia tietääkseen, mistä kirjoittaa teineille.
”Nuorison ongelmat ovat aina samat. On vain yksi kiinnostava aihe. Sanoituksen pitää liittyä ihmissuhteisiin, jotta siitä tulee aito ja käsinkosketeltava, tarina, joka huipentuu johonkin. Voisin tehdä sanat Skodan kasaamisohjeista, mutta olisiko siinä jännitteitä. Kun Ile tekee tekstejä Kari Tapiolle, hän sanoo vetävänsä pullon Lasolia. Kun sanoitetaan Nylon Beatille, vedetään pullo Brylcremeä.”
Nylon Beat on Asikaisen tallin kuuluisin tuote. Naiset ovat miellyttäviä yhteistyökumppaneita.
”Kundit tekevät usein omat biisinsä. Sitä paitsi olen huono laulattamaan heitä. Naisia on mielyttävämpi katsella. Studiolla liikkuu niin paljon naiskauneutta, että siihen on turtunut. Kadulla ei tarvitse tiirailla minihameita.”
Tällä hetkellä Suomessa menestyvät parhaiten katu-uskottavat rock-bändit tai tyttökatraat.
”Keskimäärin gimmabändit myyvät maailmalla enemmän kuin kundit. Kuvittele nyt neljän kundin poikabändi. Kyllä heillä olisi vaikeaa Kiteen lavalla, kun yleisöstä huudetaan: ’Homot!’. Esimerkiksi Gimmel toimii, koska skideillä ei ole kotimaista vaihtoehtoa Shakiralle tai muille gimmabändeille. Teinit tarvitsevat idoleita. Gimmel on täydellinen poptuote, joka vetää vielä pitkään.”
On väitetty, että musiikin tekemisellä ei voi vaurastua Suomessa. Ei se nyt ihan niin mene. Asikaisen tehtailemia levyjä on myyty satojatuhansia. Yksin Nylon Beat ja Gimmel rikkovat puolen miljoonan levyn rajan.
”Raha tulee tekijänoikeuspalkkioista. Studiobisnes ei ole mitenkään kannattavaa. Kulut ovat isot, kun on oma paja pelkästään omia proggiksia varten. Laskuja on melkoinen pino maksamatta. Ei tästä helppoa rahaa saa”, toteaa Asikainen, jonka vuositulot hipoivat toissa vuonna 140 000 euroa.
Taidot on huomattu myös ulkomailla. Eteläkorealainen S.E.S.-tyttöbändi laulaa Nylon Beatin kappaleita koreaksi ja englanniksi. Yhtyeen ensimmäistä singleä meni 1,6 miljoonaa ja albumia neljä miljoonaa kappaletta. Tekijänoikeusmaksut ovat tosin vielä matkalla.
”Kaveri tuli laukku täynnä dollareita Etelä-Koreasta ja halusi ostaa minulta muutaman kappaleen. Hän luuli, että olen ruotsalainen ja kävi aluksi Ace of Basen studiolla kysymässä, onko Ripaa näkynyt. Tapasimme Kalastajatorpalla lounaalla ja rustasimme sopimuksen ruutupaperille. Korealainen oli ihmeissään, kun en voinut ottaa rahaa käteisenä”, hymyilee Asikainen.
Virossa kävi huonommin, vaikka Nylon Beatin Rakastuin mä looseriin -kappaleesta tehty käännös oli siellä vuoden suosituin biisi.
”Tekijänoikeusmaksuja sain 50 euroa. Joku taisi vetää välistä.”
Mitä Asikaisen kaltainen popvelho tekee vapaa-aikanaan? Miltei sitä mitä me muutkin tavalliset suomalaiset. Hän sulkeutuu kotiinsa kokkaamaan avovaimonsa kanssa.
”Sushi valmistuu jo rutiinilla”, Asikainen sanoo.
Idyllin rikkoo korkeintaan kolme semikarvatonta Devon Rex -kissaa, joista yksi noutaa tavaroita kuin koira, ja toinen käy Asikaisen kanssa suihkussa.
”Olemme vieneet aikoinaan kissoja näyttelyihinkin. Se on oma, käsittämätön maailmansa. Naisilla on villapaita housuissa ja vyölaukku. Tuomarit ovat hollantilaisia, meikattuja kundeja nahkahousuissa”, Asikainen sanoo ja on naurultaan tukehtua kahviinsa.
”Kissat ovat mielettömiä otuksia, mutta musiikki on parasta, mitä voi tehdä housut jalassa.”
File: Risto Asikainen
Ikä: 44
Perhe: 3 lasta
Koti: Rivitalo Tammisalossa
Pituus: 180 cm
Parisuhde: Avoliitto
Lempiruoka: Raaka kala
Paino: 90 kg
Auto: Nissan Bluebird
Känny: Nokia Communicator
