Mitä meidän suosikkirocktähtemme tekevät silloin kun he kyllästyvät kemikaalihöyryihin keikkabussin takapenkillä? Kun he hankkivat tilin täydeltä mammonaa ja egon, joka ei oikein tahdo mahtua linnunrataa pienempiin paikkoihin? Sekä tietenkin kokevat suuren eksistentialistisen kriisin, kun elämä tuntuu köröttelevän tyhjäkäynnillä kohti keski-ikää?
Vastaus on melkein aina sama. He hajottavat yhtyeensä, lopettavat laittomien mömmöjen nappaamisen, hankkivat ison kartanon maalta, löytävät yksinäisenä miljonäärinä elämisen ilon ja tekevät lapsen, jolle annetaan hassu nimi. Lopuksi he jakavat kaiken tämän muun maailman kanssa tekemällä tästä aihepiiristä soololevyn. Jee.
Juuri näin on tehnyt myös The Verve-yhtyeen entinen pomo Richard Ashcroft. Sooloalbumin nimi on “Alone with Everybody”.
The Verven kaksi ensimmäistä albumia olivat täynnä psykedeelistä äänivallia ja vastapainoksi muutamia äärettömän kauniita, massiivisia ballaadeita. The Verven soundi oli kuitenkin niin ylitsevuotava, että välillä itse biisit jäivät pelkiksi aihioiksi bändin vyörytyksen alle. “Urban Hymns”-levyllä yhtye löysi balanssin näiden elementtien välillä ja se teki heistä yhden viime vuosien suurista bändeistä: mahtipontisia biisejä, jylhää soundia ja kuorrutuksena happorock-kitarointia.
Vaikka “Bittersweet Symphony”, “History”, “Lucky Man” tai “Drugs Don´t Work” olivatkin mielettömän komeita hitureita, oli The Verve kuitenkin rockyhtye. Se oli sitä asenteeltaan, soundiltaan ja energialtaan. Verven musiikissa oli aina läsnä pinnanalainen jännite, tukahdutettu myrsky.
Ashcroftin soololla ovat asiat toisin. Heti kärkeen “A Song For Lovers” hämmästyttää pehmosti eteenpäin hölkkäävällä kantri-svengillään, vaikka biisi sinänsä onkin kelpo. Myös jatkossa “Alone With Everybody” tarjoaa materiaalia, joka kuulostaa enemmän viihteeltä kuin miltään rockilta. Biisit valuvat sopuisasti eteenpäin, soundi on yllättävän sovinnainen ja sanatkin kertovat miehestä, joka on löytänyt paikkansa maailmassa ja haluaa pysyä juuri siellä.
Linjanveto voisi olla toimivakin, mikäli biisimateriaali olisi Verve-tasoa. Näin ei kuitenkaan ole. Jotenkin sooloillessa on rima unohtunut turhan matalalle. Parhaat (“Brave New World” tai “Money To Burn”) kolisevat varmasti Verve-faneillekin, heikoimmat (“You On My Mind In My Sleep” tai “Crazy World”) kuulostavat lähes siltä, kuin joku parodioisi Richard Ashcroftin kuluneimpia maneereita.
Jokatapauksessa “Alone With Everybody” on kokonaisuus, joka jättää paljon toivomisen varaa. Ehkä Ashcroft näkee itsensä jonkinlaisena uuden vuosituhannen Frank Sinatrana tai hän muuten vaan uppoaa siihen pateettisuuden suohon, josta on ennen parhaat biisinsä ruopannut.
Ehkä Richard Ashcroft on saanut pakettinsa vähän liian hyvin kasaan. Ehkä entisaikojen Verven loputon keskenäinen riitely ja roikkuminen mainstreamin reunamilla olivat kuitenkin mielenkiintoisempi olotila kuin nykyinen.
Jäämme odottelemaan kunnon keski-iän kriisiä, avioeroineen ja vieroitusklinikoineen.
