Ettei asia jäisi epäselväksi, niin sanottakoon heti kärkeen, että jo monta vuotta Sting on kyllästyttänyt minut kuoliaaksi. En olisi koskaan voinut kuvitella nukahtavani keikalla, mutta muutama vuosi sitten Turun jäähallin penkillä nuokuin suurimman osan Stingin keikasta.
Kyseessä ei ole mikään elämänmittainen vihasuhde, sillä jo hyvinkin ennen teini-ikää pidin kovasti Policesta ja jaksoin vielä innostua Stingin ensimmäisestä sooloalbumistakin. Mutta sittemmin olen menettänyt tatsini täysin.
“Brand New Day”-albumilla on Sting viimeisen vuosikymmenen tapaansa arvokkaan rauhallinen, jopa harras. Peruspuuduttavaan keinuntaan ollaan ympätty musiikillisia viittauksia jazzista, keskiajasta, rapista, etnosta, gospelista mistä ihme flamencosta. Näyttää ihan kiinnostavalta noin kirjoitettuna, mutta on ärsyttävän mitäänsanomatonta kuultuna.
Onhan se komeaa, että joku on hienostunut ja sivystynyt. Ja tekee supertuotettua musikkia, josta huokuu ammattitaitoa ja syvällisyyttä. Mutta nukahtaminen oli taaskin lähellä monta kertaa.
