Dave Lindholm

Dave On The Road.

Lauluntekijä, kitaristi ja runoilija Dave Lindholm kulkee omilla kujillaan. Bluesmies elää tien päällä. Kitaralaukussa on rytmiä, bluesia ja rock'n'rollia, pieniä tarinoita ja suuria ajatuksia.

Bulevardilla sataa vuorotellen vettä ja lunta. Hiutaleet valssaavat valoa iltapäivän pimeyteen. Lumi on märkää kuin ranskalainen suudelma.

Hotelli Klaus Kurjen aulassa liikemiehet istuvat vanhan ruusun värisillä sohvilla, räntää paossa. Yksi katsoo televisiota, toinen on miehittänyt puhelinkopin, kolmas on syventynyt lehtivalikoimaan. Räntä on ruma, lumi kaunis sana. Räntä kuulostaa kirosanalta.

Muutaman askeleen päässä drinkkibaarissa istuu Dave Lindholm gebardikuvioinen lippalakki päässä. Lindholmin ja Canpaza Gypsysin uusi levy, Stars , tähdet on ilmestymässä. Daven katse sädehtii ilkikurisesti. Tuikkivat silmät ovat tutkineet hotellien silmänlumetta jo pitkään. Kahdenkymmenenviiden vuoden rundilla hän on mittaillut kilometrikaupalla purppurasamettista seinää ja tammipaneelia.

"Mennääks mun huoneeseen, siellä voi jutella rauhassa?" Dave kysyy.

Omituinen ehdotus, mutta niin on haastattelutilannekin. Leikkitoimittaja pelaamassa taiteilijan kanssa mieli -ja kielipelejä.

"Kieli? Koko homma lähti siitä, ett mä olen kaksikielinen, oikeestaan kolmikielinen. Kotona puhuttiin suomea ja ruotsia. Se riippui tilanteesta, siitä kenen luona mä olin hoidossa, missä käytiin kylässä ja tolleen. Siitä syntyi sitten sotku, joka ei ole oikeen kumpaakaan."
Jo neljävuotiaana Dave lumoutui rock'n'rollin kliseistä.

"Little Richardin Tutti Fruttissa ja Tommy Steelen Tallahassee Lassiessa oli jotain jännää. Vanhemmat ei sietäneet niitä ollenkaan! Silloin ei puhuttu paholaisen musiikista, rokki vaan kuitattiin tarpeettomana törkynä. Mutta sehän nosti mielenkiintoa asiaa kohtaan!"

Lindholm kävi Etelä -Haagan suomenkielistä kansakoulua. Nimenhuudossa ei ollut helppoa olla Ralf Lindholm Pekka Heinäsen ja Matti Virtasen välillä.
"Mä halusin kuulua jengiin ja lopetin vuosiks ruotsin puhumisen. Ruotsii mä puhuin sitten tietyissä tilanteissa." Englanti täytti tyhjät aukot. Dave opetteli sanontoja eikä välittänyt sanajärjestyksestä. "Alright ja c'mon beibi, niissä oli svengiä," Dave virnuilee ja poimii minibaarista tanskalaista olutta.

PAPERITOMAATTEJA JA TÖRKYTAVARAA

Ensimmäisen Iso "Kynä" Lindholm levyn ilmestyessä 70 -luvun alussa aika oli kypsä Daven mielleyhtymävirralle.

"Sanat ja tarinat on hyviä kun ne ei kasva niin korkeiks ett niit täytyy selittää. Niihin aikoihin kanavat oli vaihtuneet jo aika monta kertaa. Kyllä mä Dylania kuuntelin, mutt bluesartistit alkoi olla mulle tosi kovia nimiä. Sitten oli vielä keijukieltä kirjoittava Marc Bolan."

Misteri kirjoitti samalla tavalla kuin puhui. Nopeasti ja suoraan.

"Joskus heittäytyi runolliseksi tarkoittamatta sitä. No, se oli alku jollekin. Nyt se on tasapainossa."
Dave siemailee olutta. Kosmoksen pöytäliinoja täplittävät punaviinitahrat ja itsesäälin musta maskara säilyivät pitkään vertauskuvina kotimaiselle runoudelle.

"Mun sukupolven ja vanhemmat runoilijat tuntui surkimuksilta. Teki mieli täräyttää, ett mitä sä jätkä valitat tai pimu tilität. Ne oli masentavaa ryhmää. Kesti kauan hyväksyy koko nimitys, pikkuhiljaa mä sain sitten ryhtiä siihen hommaan."

" Siinä on kysymys siitä kuinka pitkälle itsesääli on kehittynyt. Jos se on oikein pitkällä ii pisteiden päälle voi laittaa vaikka timantteja. Vanhat runoilijat pukee itsesäälin maailman ymmärtämiseksi. Sillä kusetetaan tajuttomia määriä ihmisiä. Noi on läpinäkyviä juttuja. Sama tyyppi joka kirjoittaa kuinka läpinäkyvää oli hänen tyhjyytensä elokuisena aamuna on itse kuin paperitomaatti."
Dave varoo vitsejä ja ohimeneviä tunteita.

"Kuplettilaulujen onni ja ongelma on ottaa kiinni just tän päivän yhdestä jutusta. Tehdä siitä määrätyn ryhmän näkemys ja niin hauska ett kaikki nauraa vähän aikaa. Se on lauluntekijöiden pikku piru, se on niin houkutteleva. Se on ku nalle ja hunaja, mutt siinä välissä on ilmaa. Mä laulan mielummin ilmasta. Ilma on jotain isompaa. Ei nalle paljon hunajaa vilkuilis ellei ilmaa olis !"
Bluesia lauletaan salakielellä. Ja mitä tarinoita!

"Dust My Broom ei todellakaan tarkoita Lakaise Luudalla Lattiaa. Se ei ole Hiski Salomaa kamaa, vaan huomattavasti kovempi juttu. Siinä on seksiä ja kiellettyjä leikkejä," Dave riemastuu.
Rock'n'rollilla ja rhytm'n'bluesilla on ollut tärkeä tehtävänsä fiilaamisen ja höyläämisen esi -isinä, törkytavaran jakelijoina.

"Se oli makeeta. Oltiin seksin supermiehiä ja naisia, eikä kukaan kysynyt käyttäydyttiinkö hyvin. Hei, se käyttäytyi niin, että kaikki meni pihalle!"

Lindholmin Rock-kukon pyrstö ei olisi noussut ilman Dinah Washingtonin tuhmia stooreja televisionkorjaajista työkalupakkeineen.

"Elviksen Sunin aikaiset levyt oli suoraa rhytm 'n' blues pornoa. No, ei pornoa, mutt uskomatonta kaipuuta siihen, ett joku sanois edes jotain mikä tuntuis joltain. Nykyajan amerikanrokki on sitä ett kurkku housuihin ja hyvä fiilis. Englannissa halutaan vieläkin pitää miesten klubit miesten omina mestoina. Niissä syntyy sitten säyseämpiä stooreja."

Vexi Salmen Irwinille aikoinaan kynäilemät ajankuvat ja Repe Helismaan klassikot todistavat kuinka kieli toimii oikealla asenteella. Sanojen peräkkäin latominen ja huolellinen lausuminen alleviivaavat usein sanoitusten latteutta.

"Se on yks syy miks iskelmätähdet menestyvät. Lauletaan syvistä tunteista, huijareista ja kevytkenkäisyyksistä kertomatta mikä on todella kurjaa, mikä hienoa. Sopivasti rohkeutta ja haikeutta. Niissä on määrätty sävy, ajetaan hiljaa sillalla. Ne ei ärsytä ketään. Kivaa kuunneltavaa saunan jälkeen, ei tule ainakaan uudestaan hiki."

JOHN F. KENNEDYN TORPEDOVENE

Hotellin huonepalvelu toimii vuorokauden ympäri.

"Juustovoileipä tummalla leivällä huoneeseen 206. Hei, ja kahvi meinas unohtuu ", Dave tilaa. Juustopalat ovat lystikkäästi rullalla, haarukka ja veitsi siististi tarjottimella.

"Maalaukset? Nykyisin mä maalaan kitaralla. Pienenä mä tykkäsin piirtää, se antoi oman rauhansa. Pienet tarinat syntyi piirtämällä. Sitt mä innostuin pienoismalleihin ja taistelukoneisiin. Musta tuli helvetin sotaisa."

Davelle on parhaiten jäänyt mieleen John F. Kennedyn PT 109 torpedovene josta hän yritti tehdä mahdollisimman alkuperäisen oloisen.

"Pienenä käytiin uimassa ja eläintarhan ajoissa. Siitä se maailma laajeni kun mä hain pienoismalleja sun muuta. Viiskulman divareilla oli suuri merkitys. Viimeiset viistoista vuotta mä asuin ja pyörin monessa paikassa, se kattoi stadin, tän kaupungin."

Kun Lindholm muutti Tampereelle hän tajusi, ettei tamperelaiseksi tulla vaan synnytään.

"Mä en tunne ketään idioottia joka ois tullu neroks kun se on muuttanu New Yorkiin."
Lindholmeilla soitettiin. Isä oli multi -instrumentalisti joka soitti hanuria, puhaltimia ja kitaraa. Calle luritti klarinettia. Dave itse takoi roskapönttöjä rytmiryhmässä.

"Kun mä kuulin Dylanin Maggie's Farmin mä innostuin kitaransoitosta ja hävitin kaikki pienoismallit. Mä tuhosin ne."

Siihen aikaan laulut olivat pitkiä.

" Mielikuvitus teki työtään. Hyvä laulu jättää kuplia ilmaan. Kun mä tajusin tekstit myöhemmin täydellisesti mä huomasin ett mä olin tajunnut ne omalla tavallani. Se oli laajentavaa ja vaikutti kirjoittamiseen. Hain jotain joka viehättäisi itseäni. Ajattelin, ett sellasella on annettavaa muillekin."

VITIVALKOISTA MUSAKIA

Svengi on Daven mielestä tapa olla ja esittää asioita. Tapa istua, juoda kahvia.

"Svengissä on monia alalajeja, voi olla cool tai pelkkää paukkua.

Se on sitä ett juttu on hallussa. Kun sä soitat sä kävelet ympäriinsä, kurkit ja puuhailet kaikkea, se on ku leija jolla on aika paljon naruu. Välillä se lentää lähellä, välillä kauempana. Se mikä ei ole hallussa vaatii vahtimista."

Svengiä joko on tai ei ole.

" Se tekee musiikin helpoks kuunnella. Musiikki voi olla jotain täysin vierasta, mutt yht'äkkiä se kuulostaa ihmeellisen tutulta. Tavassa esittää ei ole ylimielisyyttä eikä turhaa nöyryyttä."

Vitivalkoisesta musiikista puuttuu svengi.

"Valkoinen väri ei tarkoita rotua. Se on semmosta musiikkia jota ihmiset soittaa ajattelematta soittamista. Se on hahmotonta, mutt usein siinä on selvä sävel. Se on musakin esiaste, musakin tarkoitushan on saada sut ostamaan."

Ihmiset pakotetaan kuuntelemaan vitivalkoista musiikkia.

"Yökerhot on ihanteellisia paikkoja. Jo paikka antaa sulle tietyn statuksen, ruokailun aikana musiikki on kevyttä ja ehkä jonkun shown aikana sä voit rennosti tanssia omalla hillityllä tyylilläs. Tyypit yritetään saada musiikin avulla tuntemaan falskia yhteisyyttä. Siitä puuttuu kunnioitus, sä et jää kiinni, eikä sua jätetä kiinni, sä olet tilassa jossa sä et sanois mielipiteitäs tai muutakaan, sä hillut vaan ilmassa. Sä oot osa jotain hienompaa todellisuutta. Siihen liittyy myös se miten joku mesta esittelee itsensä, millainen on tyypillinen asiakas,... tehdään laatua mitä ei loppujen lopuksi ole. On taitoa mutta ei tunnetta. Paikkojen hallitsijat, esiintyjät ja yleisö ei haluaisi sotkeutua tunteenomaisesti mihinkään. Svengi voisi saada ihmiset käyttäytymään typerästi."

KAUNEUSKILPAILUJA MUOTOILUN HYVÄKSI

Hotellihuoneissa on epätodellinen lähtemisen ja saapumisen tunnelma. Vaikka jokainen Klaus Kurjen huone on pohjaratkaisultaan ja sisustukseltaan erilainen niiden samankaltaisuus on hämmentävää. Dave Lindholm on asunut hotellihuoneissa aikamoisen osan elämästään. Tänäänkin bluesmiehen yöpöydän laatikossa on raamattu.

"Kauneus on jännä juttu. Se on ihmisessä kokonaisena, se ei ole osa jotain. Se ei liity yleisiin kauneuskäsityksiin. Se voi olla kirveellä veistettyä, mutt siitä ei koskaan tule sellaista tunnetta ett se olis rumaa."

Kirjallisuudessa ja elokuvissa kauneutta näytetään massoille. Dave pudistaa päätään ja puhaltaa savua. Hän toteaa, ettei kauneutta pystytä esittämään.

"Kel onni on se onnen kätkeköön. Kauneutta ei voi jakaa miljoonille. Kauneuden outo piirre on juuri henkilökohtaisuus. Yleisökilpailuja kauneudesta käytetään muotoilun hyväksi !"

Autojen muotoon valitaan siis sopivan muotoinen ihminen pyörimään auton ympärille, esittämään muotoilun tulokset.

Edith Piafin varpusensiipi on kauneutta. "Se on intiimi vaikka se laulaisi torista. Se on läheinen, aivan kuin se laulaisi sylissä."

Billie Holliday on iso luku kauneuden kirjassa.

"Se oli niin kaunis nainen ett mä olisin varmaan pyörtynyt jos mä olisin nähnyt sen. Jopa huonona päivänä, koska se oli täysin ainutlaatuinen. Billie Holliday, Piaf ja Bessie Smith. Niillä on kaikilla oma juttu. Ne soitti eläessään erittäin vaikeiden jätkien kanssa. Siinä ei pelkällä naisellisuudella ja ulkonäöllä pärjännyt, se ei ollut mikään lellikkihomma."

Vanhan sanonnan mukaan kauneus on katsojan silmässä.

"Suuri ongelma on se, ettei ole aikaa katsoa. On niin monta uskomusta jotka pitäisi mieltää. Jokaisesta kirjasta pitäis oppia jotain. Me ollaan synnytty tähän tohinaan. Mikä on ollut arkipäivän hälyä Mozartin aikana, sepän takominen? Nyt kun kävelee tehtaan ohi ei tiedä mikä siellä kilkuttaa, luultavasti joku kone. Ne ihmiset ei sano sulle mitään."

Ja moderni taide on muka vanhaa, Picassokin, Dave tuhahtaa ja avaa ikkunan. " On niin paljon kaikkee mitä pitäis muka tietää, ettei jaksa kunnolla perehtyy yhteenkään."

LAUTANEN PUHUU

Hotellihuoneen kello leijuu seinällä, omassa avaruudessaan. Lindholmilla on ollut aikaa ajatella. Ajassa voi seikkailla ja sen tutkiminen on hauskaa.

"Jos vaihtaa Helsingistä Hampuriin huomaa nopeemman rytmin. New Yorkin pulssi on vielä kiihkeämpi. Ajantaju on täysin henkilökohtainen oivallus, vaikka näyttää siltä ett koko lauma liikkuu lujempaa. Suomessa voi vaihdella rytmiä vaikka joka päivä. Helsingissä tahti on huomattavasti tiukempi kuin Keuruulla."

Dave suosittelee Papalaagit (Valkonaamat) kirjaa, jossa kerrotaan länsimaissa opiskelleesta heimopäälliköstä joka palasi takaisin saarelleen.

"Siinä käytetään kelloa vertauskuvana. Ihmiset katsoo kelloa ja huomaa kuinka niillä on hirveä kiire jonnekin. Jos niillä ei ole kelloa ne on hädissään siitä ettei ne tiedä mihin niillä on kiire. Miksei ne makaa varjossa ja puhu rakkaimpansa kanssa? Se on hauskasti kirjoitettu kirja julmasta totuudesta kiireisessä kaupunkimaailmassa."

Fyysikot keskustelevat innostuneesti henkilökohtaisesta ajasta. Metsässä pääsee lähelle omaa, henkilökohtaista aikaansa kuuntelemalla puun kasvua.

"Omaa aikaansa pystyy nopeuttamaan ja hidastamaan. Ihmisen kasvun nopeuttaminen jättää väliin asioita jotka kostautuvat myöhemmin."

Ajantajua on hämärtänyt hyväksitodettu ja laajalle levinnyt kertakäyttö. Dave kertoo lautasen tarinan.

"Kun joku saa eteensä lautasen josta se on pienenä syönyt se joutuu valtavan tunnekuohun valtaan. Pienen lapsen muiston ja aikuisen mielenliikutuksen välissä on valtava määrä kertakäyttöä. Historia läimäytetään tolla tavalla nenän eteen. Ajan kulumisen näkee kulhoista ja kupeista eikä siitä tarvitse puhua. Lautanen puhuu."

Tietynkuntoinen auto kestää kolme vuotta, huonosta langasta kudottuun villapaitaan tulee reikä seuraavana syksynä. Pahinta on historian katoaminen.

"Sä katat pöydän, ihmiset juhlii ja kaikki häviää. Mitään ei jää jäljelle. Juhlista häviää jälkitunnelma. Toisaalta, mitään ei pysty säästämään."

LEVYT EIVÄT OLE; SANOISKO, SAARISTON RAIKKAITA

Hotellikuolema. Jotkut hukkuvat minibaariin, jotkut pesevät keikan jälkeistä ylikierrosta pulvereilla. Kokolattiamatolla pehmustetun huoneen huokailussa soi itsetuhon blues. Bluesin soittajana Dave on nuorukainen.

"BB King antoi Melody Makerille haastattelua. Se istui Lucille -kitara sylissä kun älykäs reportteri kysyi maestrolta lupaavien artistien nimiä. King vastasi, että joo, Luther Allison ja Albert Collins, jotka oli silloin viisikymppisiä. Mietin, että menee aika kauan ennen kuin alkaa olla lupaava."
Lindholmia ärsyttää muodon vaaliminen sisällön kustannuksella. Blues on sana joka ymmärretään yksiulotteisena, sarjakuvana. Blues soi, jos soi, syvyyssuunnassa.

"Ei tunnu miltään, jos ihminen ei soita itseään. Selittäminen on joukahaisten puuhaa. Albert Collins tai Mel Brown ei puhu bluesista. Ne on niinku ett jos sä et huomaa mitä mä puuhaan, that's your problem, man."

Suomalaiset fanaatikot ovat vaatineet bluesilta mustaa ihonväriä.

"Mä olen nähnyt helvetinmoisia, yönmustia fuulaukkoja ja tosivalkoisia mestareita. Rokissakin on bluesia. Blues on sama kuin komedian kyyneleet ja tragedian nauru."

Dave Lindholm on vaihtanut bändiä tasaisin väliajoin. Hän on myös jatkuvasti levyttänyt soolo ja bändimateriaalia rinnakkain.

"Bändien vaihtuminen on luonnollista kehitystä. Ei oo järkee jatkaa jos ei oo yhteistä kieltä. On mahdoton sanoa kuinka kauan hyvä bändi kestää; jotkut kestää vuoden, jotkut kolkyt vuotta. Isot bändit on vankeja, kolmentuhannen tyypin organisaation sisällä poptähden on vähän vaikea niskoitella. Määrätty asema ja valta, mutt ennenkaikkee fiilis särkyy heti jos sä lähet vetää siitä, se on kaput. Sit puhutaan ex siitä ja ex tästä. Levy -yhtiöt pitää miljoonabändejä pystyssä parin vuoden breikeillä ja greatest hits levyillä, ne on siis koko ajan olemassa vaikka ne on jossain katkaisussa Nassaulla."

"Levyjen tekeminen vaatii teollisuutta ja kaikkee tollasta. Sekään ei tule ulos, sanoisko, saariston raikkaana. Mut jos näissä jutuissa rupeaa pikkutarkaksi ei voi tehdä enää mitään. Koko ajan murehtii, ett oh man taas meni pieleen. On olemassa terve maalaisjärki, joka ei välttämättä oo maaseudulla kaikkein terveintä. Hyvät neuvot on todella kalliita ja mä tarkoitan kalliita huonossa mielessä."

MENNÄÄN LAUTEILLE!

Dave heitti ensimmäiset keikkansa Haagan treenikämpällä vuokria maksaakseen.

"71 mä menin basistiks Arto Sotavallan bändiin. Enhän mä ollut bassoa soittanut, mut me lähettiin suoraan Ruotsiin, suomalaispaikkoihin soittamaan tanssimusiikkia!"

Dave valmisteli ensimmäistä soololevyään ja hyppäsi pois Sotavallan kesäshow orkesterista. Ferrisin jälkeen bändit syntyivät ja kuolivat kiihkeässä tahdissa. Ferrisiä seurasi Muskan Orfeus. Siviilipalveluksen suoritettuaan seikkailija lähti New Yorkiin. Matka antoi ideoita ja poisti uskomukset "Suuresta Amerikasta."

"Jenkeistä tultuani duunasin akustisia juttuja. Juicella oli Jyrkiboy ja Marilynputki päällä ja mä lähdin sen kanssa kiertueelle." Rundin loputtua Dave perusti Rock'n'Roll Bandin. Sen jälkeen karavaani on kulkenut, pysähtymättä.

"Siihen kasvoi, oppi minimoimaan juttuja. Ettei näännyttänyt itseään heti ekalla keikalla. Alussa kaikki on niin jännää ett sitä ajaa itsensä vuodessa vanhuudenkotiin! Siinä rapisee kaikki, fiilikset ja kunto."

Kiertäminen kysyy sellaista luonnetta mikä ymmärtää, ettei taivaalle tykitetä joka ilta ilotulitusta eikä shamppanjapullojen kuiske kuulu päivään jokaiseen.

"Ekaks on helvetin hienoo. Alkuinnon jälkeen pitää tottuu siihen ettei tien päällä hirveen paljoo tapahdu."

Kiertäminen on ajantappamisen taidetta.

"Sitä, ett tuntee elävänsä muulloinkin kuin lavalla. Tää juttu musertaa monet. Kyllästytään soittamiseen ja kaikkeen siihen mistä eniten tykätään, koska se kaikki muu on liian raskasta ja tuntuu älyttömältä."

Ihmiset käyttäytyy niinkuin olisi valmis mihin tahansa, ett olis niiden lähin ystävä."

Kiertueella asiat eivät aina toimi aikataulun mukaan, joskus ne eivät toimi ollenkaan.

"Kyllä se on yks määrätty opisto. Viistoista vuotta sitten mä vielä ihmettelin miten Reijo Taipale klaaraa sen homman sillä tahdilla. Siinä oppii menemään oikeisiin juttuihin, karsimaan epäolennaiset asiat. Eikä tartte koko ajan korostaa persoonaansa, se on helkkarin rasittavaa. Sä oot kakskymppinen ukko ja sulle annetaan sellanen käsitys ett sä oot jotain äärettömän erikoista vaan sen takia ett sä vaan soitat ja laulat. Kyllä siinä joka ukko menee vähäks aikaa sekasin, mutta nyt kysymys on siitä jääks se päälle!"

Tien päällä bändin jäsenet elävät yhteisessä kuplassa. Bändille kehittyy omat tavat, huumori ja kulttuuri.

"Maankattava sekoilu kestää 365 päivää. Kun jengi tulee toisella kerralla katsomaan kaikki on toisin. Sisäänpäinlämpiävyyden kehittyminen ei vaadi pitkää aikaa, se kehittyy hyvin nopeasti. Kysymys on siitä kuinka kauan jaksaa lämmetä sisäänpäin!"

Kiertueella kehittyy sotilashuumoria, joka puutuu väkinäiseksi työpaikkahuumoriksi.

"Monet soittajat ovat yllättävän konservatiivisia, niillon tää meidän leikki joka ei kuulu muille. Vakuutellaan puolin sun toisin ett tää on hyvä leikki. Bändin hajoaminen on kuitenkin yllätys, vaikka se on ilmassa. Se on uskomattoman raitis ilma."

Elämä on iso rundi, jossa tipahdetaan välillä hotellihuoneeseen.

"Perusfilosofia on se, ettei kiertämistä erota elämästä. Muusikoilla on yleinen sanonta, ett mennään lauteille. Musta pakkosaunominen on aika kurjaa."

Lindholm on tehnyt lujasti töitä säästyäkseen mediaglamourilta.

"Tyypit sanoo, ett mitä me voitiin tehdä kun kaikki juoksee perässä. Kyllä siinä jotain itekin tekee, koska sua ei välttämättä kaikki löydä jos sä et halua."

Mies ja kitara on ollut Lindholmin mustalaiselämän luonnollinen yhdistelmä.

"Kun liikkuu yksin on enemmän tekemisessä ihmisten kanssa, sitä matkustaa julkisissa välineissä. Kukaan ei hoida sun asioita, sä hoidat kaiken itse. Se vois olla aika mahdoton tilanne monelle, koska niiden naamat on niin tunnettuja. Mä olen enemmän kuultavissa kuin näkyvissä."

On aika lähteä illan keikalle. Musiikki on mukana, kitarakotelossa. Hotellihuoneen valot eivät sammu koskaan.

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi