Yleensä olen sitä mieltä, että tuplalevyt ovat lähtökohtaisesti huono idea.
Lähes aina ne ovat käsistä riistäytyneitä projekteja, joissa artistit ovat menettäneet sekä suhteellisuuden tajunsa että itsekriittisyytensä. Hyvilläkin bändeillä lopputuloksena on mastodontteja, joista pystyisi kasaamaan erinomaisen yhden albumin, mutta kahdeksi venytettynä eväät loppuvat kesken. Jopa sellaiset “klassikkotuplat” kuin Beatlesien “White Album” sisältävät liikaa keskivertoa materiaalia, kun seula ei ole ollut tarpeeksi tiheä.
Eikä “White Album” edes ole läheskään niin pitkä kuin cd-aikakauden tuplat. Sekin on aika hyvä argumentti moisia kolossaaleja vastaan. Albumit olisi mukava pystyä kuuntelemaan läpi samalta istumalta, mutta harvoinpa sitä on kahta tuntia aikaa pysähtyä yksittäisen albumin äärelle nyhjäämään.
Kaikesta tästä huolimatta CMX on päättänyt julkaista uuden albuminsa tuplana, tosin “Dinosaurus Stereophonicus”-nimestä päätellen itsekin varsin tietoisena albumin holtittomasta kestosta. Onhan etukäteen ajateltuna kaksi tuntia CMX:ää varsin musertavaa; pystyykö sitä tuskaa, jyräystä, ahdistusta ja paatosta selväjärkisenä kestämään?
Kaiken tämän jälkeen todellisuus kuulostaa hämmästyttävän positiiviselta. Ensinnäkin “Dinosaurus Stereophonicus” sisältää enimmäkseen rauhallisia tai muuten vaan rennosti rullaavia kappaleita, jotka eivät kaadu päälle kuin neuvostoliittolaiset kerrostalot, vaan leijuvat surumielisen kauniisti. Kitaravallit eivät montaa kertaa kohoa taivaisiin, eikä Yrjänä karju nielu riivinrautana.
Toinen syy on varmasti erinomainen biisimateriaali. CMX on tehnyt niin paljon komeita biisejä, että tupla-albumi alkaa tuntua varsin oikeutetulta. Kun yhtye ei nyt edes tee keikkoja, niin ehkä heillä on oikeus käyttää energiaansa tekemällä sitten kaksituntisia albumeja, jos kerta paukut riittävät. Varsinkaan kun pahemmanpuoleiseen progeiluun ei CMX mittasuhteista huolimatta sorru, vaikka pari kymmenminuuttista järkälettä on mukana.
Kolmas syy onnistumiseen voi olla sekin, että tuottajana on häärinyt tähän mennessä lähinnä tanssibiittiä tuottanut Illusion Rake. Ei CMX ole onneksi yrittänyt muuttua miksikään muodikkaaksi tanssi-aktiksi (vaikka levyn avausraita melkoista ambienttia onkin), mutta se on saanut soundiinsa uutta selkeyttä ja hillittyä voimaa, vaikka samoilla välineillä se edelleen tehdäänkin.
Hirveästi vikoja en pysty “Dinosaurus Stereophonicus”-albumista löytämään, mutta jotain sentään. Vaikka A.W. Yrjänä onkin persoonana yksi Suomen ironisimmista, hauskimmista ja älykkäimmistä poppareista, en vieläkään täysin pysty sulattamaan hänen tekstejänsä. Uskonnollisilla symboleilla ja luontomystiikan kielikuvilla täyteen pakatut lyriikat tuntuvat välillä jotenkin vaivauttavilta.
Ehkäpä me etelän immeiset ei vaan ymmärretä elämän pohjimmaista synkkyyttä tarpeeksi syvällisesti. Onneksi me osaamme arvostaa, että joku osaa tehdä siitä näin komeaa musaa.
