Prr. “Haloo, Riku.” Plimplom. “Hetki vaan, mä vastaan tähän meiliin.” Prr. “Joo, Riku.” Plimplom. “Mä katon vaan…”
Promoottori-bilejärjestäjä-levykauppias Riku Räsäsellä on kiire. WASP munasirkkeleineen on tulossa kaikista maailman paikoista juuri Raumalle esiintymään, ja heille pitää hommata lisää äänentoistolaitteita. Lisäksi bändin managerille pitää lähettää infoa siitä, onko maassamme ulkonaliikkumiskielto.
Ja sitten Räsäsen pitäisi järkätä maan suurimmat rock-festarit. Aikaa on…37 päivää, kertoo nettilaskuri. Prr. Prr.
“Tässä vaiheessa mulla alkaa yleensä karata mopo käsistä”, viidettä kertaa RMJ:n järjestävä Räsänen sanoo.
Stressi patinoi koko Räsäsen vuodenkierron, mutta h-hetken lähestyessä hän alkaa tehdä viime hetken hankintoja, joilla bileitä saisi vielä paremmaksi.
“Festari on mun elämä”, hän sanoo, eikä sitä ole vaikea uskoa näin vilpittömän innostuksen edessä.
Räsänen on self-made man, saavutuksistaan terveen ylpeä 31-vuotias festarimoguli, joka on tasaisen tohkeissaan kaikista festariin liittyvistä mausteista.
Ihailemme yhdessä Itävallasta tulleita RMJ-avainnauhoja (“kato nää on nyt monivärisiä, ennen oli vaan kaksivärisiä!”), kävelyramppia (“kellään muulla ei oo tällasta!”), nettisivuja (“pakko olla kato siistit!”), backstage-tarjoiluja (“25 ruokalajia hei!”).
Riku on ajatellut ihan kaikkea.
K-18 -kuningasajatus
Vuonna 1988 vastavalmistunut kirvesmies Räsänen oli ensimmäisessä työpaikassaan Rauman kaupungilla. Kun työkaverit lähtivät perjantaisin lähipubiin, Räsänen mietti saisiko Raumalle järkättyä klubeja, joissa soitettaisiin aivan uudenlaista musiikkia: teknoa. Ja tulisiko sinne joku?
Räsänen otti yhteyttä raumalaisiin ravintoloihin ja lupasi “järkätä iltoja”
Kyllä, DJ-vetoisille klubeille tuli ihmisiä. Niin paljon, että Räsänen alkoi järkätä bileitään tehdashalleissa suuren maailman tyyliin.
Armeijan käytyään Räsänen alkoi järjestää myös bändi-iltoja. Aktiivisimmillaan Räsänen soitteli managereille kahdestikin päivässä ja ruinasi bändejä Raumalle esiintymään. Vähitellen ohjelmatoimistot alkoivat uskoa, että 19-vuotias raumalaiskloppi on tosissaan.
“Ensin sain tietty vaan rupubändejä, mutta kun hommat hoidettiin asiallisesti, aloin saada niitä isompiakin.”
Järjestelyt Räsänen hoiti – ja hoitaa – luonnonlapsimenetelmällä. Hän mietti millaiselle klubille haluaisi itse tulla, ja järjesti sellaisen. Hän mietti mitä hän soittajana haluaisi backstagelle, ja hankki sen.
Samaa logiikkaa noudattaen hän alkoi rakentaa päässään RMJ:n konseptia.
“Ne on bileet, jollaisiin haluaisin itsekin tulla kutsutuksi.”
Tästä syntyi myös RMJ:n kuningasidea, festarin ikäraja K-18. Kolmekymppisten sukupolvi on kuunnellut rokkia kehdosta pitäen, joten on vain luontevaa, että he haluavat tulla festareille aikuisinakin. Ja, aikuisten oikeesti, silloin on kiva olla jotakuinkin oman ikäistensä seurassa.
“Tuleeko sinne joku?”
Ensimmäinen RMJ vuonna 1999 oli napakymppi. Liput myytiin loppuun, eikä Rauman putkiin laahattu yhtään enempää väsyneitä tai räyhääjiä kuin tavallisena viikonloppunakaan.
“Huumepidätyksiä oli neljän päivän aikana yhtä paljon kuin Ruisrokissa kahden ekan tunnin aikana”, Räsänen letkauttaa.
“Se oli just tää idea, et tehdään niinko Pori Jazz rokkikansalle.”
Etukäteen oltiin ounasteltu muuta.
Osa raumalaisista oli bilekansan invaasiosta huolestuneita. Hyvin huolestuneita. Turvallisuusasioilla ja mahdollisilla meluhaitoilla spekuloitiin yleisönosastolla hysteerisin äänensävyin.
“Vanhemmilla kaupunkilaisilla oli kait se käsitys, että tänne julistetaan yleinen sotatila”, Räsänen sanoo.
Paikalliset yrittäjät ottivat ilomielin vastaan idean 90 000 ihmisen rynnistyksestä pikkukaupungin kauppoihin ja ravintoloihin. Bilettämään tulevat nuoret aikuiset ovat ostovoimaltaan jotain aivan muuta kuin pitsiviikkojen nyplääjät. Viranomaisetkaan eivät nikotelleet, kunhan turvallisuuspuolesta huolehdittaisiin.
Ensimmäisen – ja kaikkien muidenkin – festareiden jälkeen Räsäselle puhkesi kova kuume, kun stressipiikki oli kunnialla ylitetty.
Näennäisen tyynen festarimogulin elämän ja kuoleman kysymys kun on edelleen ”tuleeko sinne joku?”
Vasta viikkoa ennen festaria pystytään päättelemään menevätkö liput kaupaksi. Loppuunmyydyn juhlankin jälkeen on vielä jännättävä, riittävätkö rahat kaikkien laskujen maksamiseen.
Perinteisesti festareiden järjestäminen on ollut Suomessa taloudellinen harakiri.
“Jengi vaan laskee paljon lipputuloista tulee sisään, mut ei yhtään sitä kulupuolta”, Räsänen sanoo.
Hän kertoo festarin tuottojen ja kulujen menneen viime kesänä “suurin piirtein fifty-fifty”. Aiemmin on tehty vähän tappiota, jota on korjailtu talven keikkojen ja klubien tuotoilla.
Harva yksityinen on valmis ottamaan valtavia taloudellisia riskejä festariyrittäjänä.
“Se on meikäläinen ja Merimaa”, Räsänen luettelee kollegansa.
Räsänen puhuu nihkeästi raha-asioista. Yksinhuoltajan poika ei halua esiintyä kotikaupungissaan menestyjänä, Rikuna vaan.
Kahdentoista miljoonan liikevaihdolla pyörivä RPR-Productions Oy maksaa Räsäselle ja neljälle vakityöntekijälle ”ihan tavallista palkkaa.”
Ainoa Räsäsen itselleen suoma ylellisyys oli tuliterä Harley Davidson, jonka hän myi.
“Ko en ehtiny ajamaan”, Räsänen perustelee.
Kaiken takana on…
Räsänen on niitä, jotka pystyvät pelkällä läsnäolollaan luomaan illuusion vanhasta kaveruudesta, vaikka tapaaminen olisi ensimmäinen. Tiedätsä. Mitä mieltä sä olet. Jos haluat, niin.
Juhannuksen aikaan mukavan miehen maineesta tulee vitsaus. Eniten aikaa festaria edeltävällä viikolla ja vielä juhlan aikanakin Räsäsellä menee siihen, että hän vastailee vapaalippua ruinaavien soittoihin. Soittoja saattaa tulla jopa kymmeniä tunnissa: kai sä nyt mulle pari lippua voit heittää…
“Ko kaikki eivät ymmärrä, että tällä pitäis elääkin.”
Yleisön mielialojen varassa nouseva tai kaatuva bisnes, alati soivat puhelimet, viikonloppuihin painottuva työ… Kaikkien työelämän koventuneista vaatimuksista (2000-luvulla ei saa kirjoittaa yhtään lehtijuttua, jossa tämä sanakolmikko ei esiinny) varoittelevien mukaan Räsäsen pitäisi olla vapiseva hermoraunio, jonka lopullinen luhistuminen on vain ajan kysymys.
Mutta hyvinvoivan näköinen Räsänen sytyttää tupakan (“mä poltan vain harvoin”) ja kertoo menestyksensä salaisuuden:
“Mä tapasin vaimoni 16-vuotiaana. Olen saanut paljon aikaan, kun ei ole tarvinnut juosta naisten perässä”, vasta 31-vuotias Räsänen sanoo.
Learning-by-doing
Englantilaisen kirjaston tyyliin joskus ennen kaiken peittäviä paperikerrostumia ja ikkunasta tunkevaa katupölyä, sisustetun työhuoneen ovesta kuikuilee moppi kädessä haahuileva hontelo levykaupan harjoittelija, joka etsii vessaa pestäväksi.
“No, koitas nyt vaan ite löytää”, Räsänen opastaa äänellä, josta ei voi tietää onko se oikeasti ankara vai ei.
Hänkin on joutunut löytämään kaiken itse, hitaalla ja opettavaisella päätä seinään-metodilla. Ja ilmiömäisellä verkostoitumisella. Työviikosta kaksi päivää kuluu Helsingissä, koska Räsänen haluaa olla itse paikalla siellä, missä asioista sovitaan. Mutta muuttaa Helsinkiin – ei kiitos.
“Se olis varmaan järkevää, mutta ei mieluisaa.”
Räsänen ei itse soita mitään, vaikka onkin pikkusällistä saakka ollut “ihan älyttömän kiinnostunut diskoista, valolaitteista ja äänentoistovehkeistä.”
Hän ei myöskään kuuntele aktiivisesti musiikkia. Kotona ei ole edes stereoita. Toimiston alakerrassa olevasta levykaupasta tulee tarpeeksi pakkosyöttöä.
Kaksi nuorempaa veljeä tekevät dj-keikkoja, ja äitikin on mukana bisneksessä RMJ:n virallisena backstage -saunan lämmittäjänä.
Mitään alan koulutusta Räsäsellä ei musiikkibisnekseen ole. Kun Sibelius-akatemiassa järjestettiin tuottajakurssi, hänellä oli liikaa hommia, jotta olisi ehtinyt osallistua.
“Kyl se varmaan ihan hyvä olis ol”, Räsänen sanoo. Mutta ei kovin vakuuttavasti.
Raumanmeren juhannus 25.-27.6.2004.
FILE: Riku Räisänen
- Ikä: 31
- Auto: BMW
- Juoma: lähdevesi
- TV-ohjelma: Frendit
- Elokuva: Forrest Gump
- Levy autostereoissa: WASP: Fuck like the beast
