[BOXSTORY 250]
FILE: Jonne Aaron
- Kännykkä: Nokia 7610
- Juoma: Vesi
- Tuoksu: Hugo Boss: vanilja
- Kappale: Are you lonesome tonight
- Levy: Dave Lindholm: Kerran
[/BOXSTORY]
Älkää antako kosmetiikan hämätä. Sen takana on astmaattinen poika, joka ei ole kiinnostunut huumeista, ei koskaan juo alkoholia ennen keikkaansa, ja joka kaipaa lapsuuden loputtomia kesiä mummolassa ja äidin keittämää mannapuuroa.
Jonne Aaronilla on mannekiinin mitat: 179 senttiä, 59 kiloa, painoindeksi rapiat 18, joka asiantuntijoiden mukaan on jo terveydellinen riski.
”Minusta olisi pitänyt tulla tyttö”, Jonne on sanonut, mutta väliäkö sillä – hän näyttää somalta nuorelta naiselta, jonka kuukautiset ovat jääneet väliin anoreksian takia. Vaan ei moralisoida. Popikonien painoindekseissä on aina ollut toivomisen varaa sukupuoleen katsomatta, oli kyse sitten Iggy Popista, Michael Monroesta tai Karen Carpenterista.
Nyt Aaronin meikatut enkelikasvot hehkuvat tamperelaisen rockpyhätön Tulliklubin nurkkapöydässä. Ainakaan tällä kertaa hän ei ole pitänyt nettisivujensa lupausta olla aina ja kaikkialta myöhässä. Takana on keikka Alavudella, jonne Negative veti 586 maksanutta.
”Hyvä tulos Pohjanmaalla”, Jonne sanoo.
On kulunut vain viikko siitä, kun kansainvälinen Roadrunner-levy-yhtiö kiinnitti Jonnen, vai pitäisikö sanoa hänen yhtyeensä Negativen, kolmen levyn sopimuksella.
Negative on uusi luku suomalaisen rockmusiikin vientitarinassa, joka on muuttumassa jo saagaksi, kiitos HIM:in, Rasmuksen ja Nightwishin. Jos he ovat suomirokin paras A-luokka, Negative saattaa pian matkustaa ulkomaille parhaassa B-luokassa Stratovariuksen ja Hanoi Rocksin kaltaisten kymmeniätuhansia levyjä myyvien suomalaisten kulttitähtien seurassa. Japanin markkinoille on uponnut jo kymmeniätuhansia levyjä, ja jos hyvin käy, Negativen levy Sweet & Deceitful julkaistaan Saksassa ensi helmikuussa. Siitä voi aueta lavea tie Keski-Euroopan suurille markkinoille, eikä aivan vieraalla reseptillä, jos joku nyt HIM:iä haluaa muistella: korea hoikka poika keulilla, raskaat kitarat taustalla, sanoitukset täynnä lempeä, tuskaa ja lemmentuskaa.
[AD]
Ja vain jokunen viikko sitten, kun 69 Eyesin Jussi oli bailannut saksalaisessa yökerhossa, Negativen Moment of Our Love oli vyörynyt taustalla. Hyvää ”underground-pöhinää” sillä suunnalla, kuten Jonne asiaa kuvaa.
Mutta ollaan rehellisiä, tätäkään juttua Negativesta ei tehtäisi ilman yhtyeen keulakuvan kohtaloa. Lastenkodista on epätodennäköinen, muttei mahdoton matka loistevaloihin. Siinä mielessä Jonne Aaronin elämä – so far – on rockin sankaritarina. Taas on pelastunut yksi herkkä sielu. Long live rock ’n’ roll!
Jonne kietoo ohuet sormensa vesituopin ympärille ja kulauttaa. Kun hän vie kädet leukansa tueksi, ranteen onnenkorut helähtävät kuin kulkuset.
Ja nyt Jonne, kerro meille. Kerro ihan kaikki.
Surun pyyhit silmistäni pois
Pikku Jonne Aaron Liimatainen – jep, toisen nimen äiti nappasi Elvikseltä – oli onnellinen poika. Ei ollut kesää, jota Liimataiset eivät olisi viettäneet mummolassa Kiimajärvellä, ei aamua, jolloin äiti ei olisi keittänyt mannapuuroa.
Harmaan sävyt tunkeutuivat Liimataisen perheeseen vasta myöhemmin. Ensin tulee astma. Jo hieman isompi Jonne painuu pahoinvoivana vuoteeseen suoraan saunareissulta ja näkee unta, jossa hänellä on pehmeä, hyvä olo. Sitten joku läpsii poskille. Jonne herää henkeään haukkoen sinisenä kasvoiltaan ja saa lääkäriltä astmapiipun kannettavakseen, ettei enää koskaan joutuisi kokemaan sitä tunnetta, kun joku painaa jalalla rintalastaa, eikä ilma imeydy keuhkohin. Paljon myöhemmin, kun Jonne on jo rocktähti, astmapiippu seuraa aina lavalle asti kitarateknikon työkalupakissa.
Jonnen isä soittaa rumpuja Beritin kaltaisten iskelmätähtien bändeissä ja väläyttää joskus länsitamperelaisen Lielahden kerrostalokodissa blueslaulajan kykyjään. Jonnen äiti on hieman hiljainen nainen, joka soittaa pianoa ja pukeutuu mielellään leopardikuosisiin paitoihin. Kuusi vuotta vanhempi isoveli Tommi, joka lukee itsensä myöhemmin merkonomiksi, on Jonnelle hieman etäinen auktoriteetti.
”Jos poltin tupakkaa, en pelännyt, mitä isäni sanoisi, vaan mitä Tommi sanoisi.”
Sitten on vielä Ville, urheilullinen pikkuveli, joka lopulta vaihtaa piikkarit kajaliin, ja josta tulee etäisesti Negativea apinoivan Flinch-yhtyeen keulakuva.
Varjot syvenevät, kun vanhempien alkoholin käyttö karkaa käsistä, ja äiti laulaa yhä useammin, kuinka Surun pyyhit silmistäni pois. Sitä Jonne ei mielellään muistelisi. Ei sitä, kun Tommi vie 14-vuotiaan Jonnen lastenkotiin häikäilemättömän lintsausputken päätteeksi. Kun vanhemmat lähtevät töihin, Jonne vetää peiton korviin ja jää nukkumaan. Klassisen kitaran soittotunneille käy samoin. Jonne nappaa kitaran kainaloonsa, mutta painuukin Epe’sin levyliikkeeseen kuuntelemaan Axl Rosea, jonka munat pullistelevat videoilla niin komeasti pyöräilyshortsien punteissa. Jonne tuntee itsensä häpeällisen heiveröiseksi ja vetää rankansa suojaksi kolme villapaitaa. Tesoman pommisuojassa on hyvä soitella kitaraa kenenkään näkemättä, ja Jonne alkaa koota yhtyettä, joka saa nimekseen Negative.
Eräänä iltana, kun Jonne on lomalla lastenkodista, äiti yllättää hänet vaatekaapiltaan.
”Ihailin äitini eläinkuvioisia vaatteita. Et kai sä poika käytä huumeita, äiti kysyi. Et kai sä saatana ole hintti, kysyi ukko.”
Yhdeksäs luokka päättyy madonlukuihin, keskiarvo on 5,2. Kymppiluokalla Jonne nostaa keskiarvonsa 7,2:een. ”Siitä mä olen ylpeä”, hän sanoo.
Kokolattiamatto palaa
Hieman ennen kuin Jonnesta tulee ihan oikea rocktähti, hän yrittää vielä opiskella putkimieheksi ja viimein lähihoitajaksi. Sekään ei oikein maistu. Ulkotyöpäivänä Jonne nukahtaa kottikärryihin ja herää veljensä soittoon.
”Lähde nyt vittuun sieltä”, Tommi sanoo, ja Jonne lähtee.
18-vuotiaana Jonne sulkee Raholan lastenkodin oven viimeistä kertaa takanaan, tajuaa olevansa omillaan, ja on pillahtaa itkuun.
”Ihminen tarvitsee perusturvaa. Siellä oli kotiintuloajat ja ruokailuajat. Arvostin paljon sitä paikkaa ja niitä ihmisiä, jotka siellä työtä tekevät.”
Seuraa raskas vuosi. Yhtye kiertää Datsun 100 A:lla Tampereen ja Turun pieniä keikkapaikkoja. Tytöt tykkäävät, ja takahuoneessa odottaa kori jaffaa ja kinkkusämpylöitä, mutta levy-yhtiöt pitävät Negativea toivottoman epäkaupallisena yhtyeenä. Jonnelle suositellaan soolouraa, mikäli tämä koskaan haluaisi levyttää.
”Mutta me olimme päättäneet, että meille tämä on superbändi, kävi kuinka kävi.”
Lopulta tamperelainen levy-yhtiö Gmfab kiinnittää Negativen, jossa Jonnen rinnalla soittavat sellaiset hassut taiteilijanimet kuin Jay (rummut), Snack (koskettimet), Sir Christus (kitara), Larry (kitara) ja Antti. Tapahtuu ihme. Single nousee Suomen listan kärkeen, koulujen voimistelusalit kaikkialla Suomessa täyttyvät kiljuvista tytöistä esipuberteetissaan, ja Jonne saa alkaa harhautella ihailijoitaan Tammelan kotinsa lähistöllä.
”Unelmani on kahtena iltana peräkkäin myyty Wembleyn stadion”, Jonne sanoo Mape Morottajan dokumenttifilmille juuri niin kirkkain silmin, ettei katsoja näe hankkeessa mitään epärealistista. PitkäsoittoWar of Love on jättimenestys ja myy Suomessa hetkessä platinaa.
”Kiitos kuuluu isoveljelle”, Jonne muistuttaa Tommista, josta on tullut paitsi Negativen manageri myös Jonnen henkinen peräseinä.
Vuonna 2003 Negative elää niin kuin jokaisen rockbändin kai joskus täytyy. Jonne heittää television oululaisen hotelli Turistin ikkunasta ulos ja käryttää turkulaisen hotelli Scandicin kokolattiamattoa. Kitaristi Larry viihdyttää lähinnä itseään kusemalla parvekkeelta satunnaisen ohikulkijan päälle.
”Elimme kuin Hanoi Rocks”, Jonne hymähtää Tulliklubilla ja naukkaa vettä päälle. Mieleen hiipii epäilys, onko Jonnella sittenkään aivan oikeaa kuvaa Hanoi Rocksin edesottamuksista ennen yhtyeen hajoamista ja Razzlen traagista kuolemaa. Mutta hyvä niin. Tehdään tässä yhteydessä selväksi , että Jonne Aaron ei ole rosoinen vaan suloinen rocktähti. Itse asiassa hän ei ole juonut alkoholia ennen esiintymistä enää sen jälkeen, kun tuli avanneeksi keikkansa punk-henkisellä repliikillä Haistakaa vittu, Vammala. Ainakin nyt Jonne kelpaa äidiltä tyttärelle. Hän ei toden totta ole ollut Tukholmassa myymässä persettä. Itse asiassa Jonne kävi ensimmäistä kertaa ulkomailla vasta 16-vuotiaana, Kööpenhaminassa.
Poissa pahoilta teiltä
Onnenkorut helähtävät taas Tulliklubilla, kun Jonne heilauttaa kättään ja toivottaa kohteliaasti turvallista kotimatkaa. Sitten hän kääntää selkänsä ja näyttää Klubin käytävässä pidemmältä kuin onkaan.
Kuinka tässä lopulta käy? Voiko se unelma, jonka 12-vuotias Jonne lausui veljelleen saunan lauteilla, toteutua? Tästä on saatava valistunut arvio. Haloo, onko se Tavastian pomo Juhani Merimaa? Tuleeko Jonnesta ja Negativesta kansainvälisiä rocktähtiä?
”Roadrunnerin sopimus ei ole orjadiili. Taloudellinen arvo takaa, että levyihin panostetaan. Heidän asenteensa on kunnossa. Heillä on hyviä biisejä. Kusi ei ole noussut hattuun. Itseironia on kohdallaan. He ovat aidosti ylpeitä työstään”, Merimaa luettelee ja haluaa jakaa kunniaa koko yhtyeelle, ei vain Jonnelle. Ainoana mutta jo väistyvänä heikkoutena Merimaa pitää vaikutteiden läpinäkyvyyttä, hieman kliseistä glamrock-ilmettä.
”Vaikka rockin historia on täynnä löytymättömiä lahjakkuuksia, Negative on nyt hyvässä saumassa. Maailmalla menee läpi ajaton rock ’n’ roll”, Merimaa sanoo.
Se olisi hienoa.
Ja kun Jonne vielä toteuttaisi mummonsakin toivomuksen.
”Että se Jonne vain pysyisi poissa pahoilta teiltä.”
